Reilut pari kuukautta on mennyt viimeisestä postauksesta. Siinä ajassa elämä on ehtinyt heittää häränpyllyä riittävästi jo ihan tarpeeksi muutamaksi vuodeksi.

Pääasiassa jatkoin toipumista, lepäsin, pikkuhiljaa jaksoin tehdä taas mukavia asioita. Budjetoin tippuneet tuloni tarkemmin, järjestelin kotona, hain lisäaikaa opinnoille ja aloin jälleen työstää rauhassa kesken jäänyttä graduani.

Sitten palasin töihin. Ja hupsista – mikään ei ollut muuttunut.

Kyllähän minä sen etukäteen olin osannut arvata. Työpaikan tilanne, joka johti minut niinkin pahaan jamaan, ei tuosta noin vaan muuttuisi. Jos minua ei oltu kuultu aiemmin, miksi kuultaisiin nytkään? Vaikka kyllähän sitä luulisi, että työnantajankin on opittava… Itse olen oppinut ainakin sen, ettei kannata enää olettaa mitään ja asioihin voi aina lisätä epämiellyttäviä kierroksia.

Muutama päivä meni vahvassa ahdistuksessa ja kiukussa. Seuraavaksi jouduin päivystykseen. Hups.

Minua hieman jännittää kirjoittaa muista, isommista terveyshuolestani täällä, koska pieni osa minusta pelkää paljastumista. Jos joku tuttu sattuisi lukemaan tätä, varmaan osaisi yhdistää pitkän sairasloman ja tämänhetkisen oireilun minuun. Mutta onko sillä väliä? Kirjoitan muista kuin omista asioistani yleisellä tasolla, mikään ei ole tunnistettavaa.

Aika monesta asiasta en siis voi kirjoittaa, joten kyllä minä voin henkilökohtaisista asioistani kertoa. Se on oikeastaan aika vapauttavaa – todennäköisyys niihin satunnaisiin tuttuihin on kuitenkin pieni, ja minun on edelleen todella vaikeaa myöntää haavoittuvaisuuteni.

Tällä hetkellä olen fyysisesti haavoittuvaisempi kuin koskaan. Parin päivän käväisy töissä ehti tartuttaa minuun jonkin viruksen, ja noin vuosi sitten alkaneet sydänoireet vahvistuivat. Minulla on synnynnäinen sydänvika, jonka tilaa seurataan säännöllisesti. En ole oireilluit varhaislapsuuden leikkausten jälkeen: kipu oli uutta lievänäkin, sitä tutkittiin pitkään, lopulta päätettiin leikata. Olen jo normalisoinut kivut ja vointi on vaihdellut odottelun aikana.

Koska olin jo jonossa leikkaukseen, viimeisimmällä päivystyskäynnillä ei tehty mitään. Sain vähän sairaslomaa ja passituksen kotiin, vaikka leposyke oli 155. Huimaus alkoi sinä päivänä, ja on jatkunut tähän asti. Lisääntyneet oireet auttoivat kirittämään leikkausta, joten siihen ei onneksi ole enää pitkä aika.

Sairasloman sijaan pidän nyt käyttämättömiä lomapäiviä ja osan kesälomasta pois, jotta ehdin ennen leikkauksen pitkää saikkua. En pärjää yksin kotona tällä hetkellä: pääasiassa koirani takia, mutta heittelyä voinnissa on muutenkin. Perheenjäsen tuli pitämään minusta huolta vappuviikonlopuksi. Kun alkoi näyttää selvältä, että elo yksin ei onnistu, tulin mukaan maalle. Ennen leikkausta on varmistettava mahdollisimman hyvä vointi.

Tämä kaikki on yksinkertaisesti aika perseestä. Se, että uupumuksen lisäksi on saanut aina miettiä, että mikä oire nyt johtuu mistäkin. Kaksi selkeästi erillistä syytä oireilevat valitettavan samalla tavalla (huimaus ja väsymys, molemmissa toki myös omat oireensa). Kun sain levätä ja mieleni rauhoittui, myös sydämeni jaksoi taas paremmin. Pudotus melko totaaliseen toimintakyvyttömyyten oli raju.

Tänään vietän päivän pääasiassa sängyssä, koska elen oireet taas vahvistuivat. Muina päivinä olen käynyt yleensä kerran ”kävelyllä” ulkona, vaikken pääse pihaa ympäri ilman kipuja tai huimausta. Luen, katson elokuvia, olen kyllästynyt. Päivä kerrallaan, mutta ne ovat monotonisia. Haluaisi taas tehdä asioita, kun uupumus on hellittänyt, mutta nyt olen jumissa toisesta syystä.

Fyysisen jaksamisen rajojen hapuilu on ihan todella raskasta. Muistutan itselleni, että on ihan luonnollista olla surullinen ja masentunut, mutta onneksi tämä on kuitenkin väliaikaista. Parin viikon päästä alkaa uudenlainen koetus, kun leikkauksen jälkeinen toipuminen alkaa.

Lopulta koittaa normaali elämä. Voin taas urheilla, viedä koirani agilitykurssille, retkeillä, matkustaa. Juosta. Kävellä.