Lapsena oli perin luonnollista ajatella, että kahdeksantoistavuotiaana olisin vähintään Formula 1:n ainoa naiskuljettaja, joka keräisi sponsorirahaa muiltakin tahoilta kuin hajuvesimerkeiltä ja jonka palkintokaappi pursuilisi kiiltäviä pokaaleja. Jos tämä ei jostain syystä toteutuisi, minulla olisi ainakin muutama rotukoira ja ihan saakelin hyvännäköinen mies. 

Näin 25-vuotiaana maailma on näyttänyt minulle varsin käytännöllisen puolensa. Mitaleja ei ole tainnut tulla kaappeihin homehtumaan sitten ensimmäisen luokan piirustuskisan voiton ja eksäkin taisi viime vuonna viedä koiran mennessään. Mahtavan voimaannuttava tunne kuitenkin kulkee kehoni läpi kävellessäni Mariankatua syystuulessa: rakennustelineet kolisevat ja atiikkikauppojen ikkunoissa on esillä kristallisia kuohuviinilaseja. Olen aikuinen nainen, saan itse päättää suunnan. 

kuvat:täältä