Laiskiaispulla vai tehotyttö?

Kuva: By User:Airair (Wikipedia) [Public domain], via Wikimedia Commons

 

Vaatekaappi pursuaa vaatteita, mutta jalkaan mahtuvat kunnolla enää vain kahdet farkut. Nekin ovet sellaiset parit, jotka luulin viime keväänä hylänneeni jo pysyvästi hyllyn pölyisimpään nurkkaan. Pakko niellä harmitus ja kiskoa toiset niistä jalkaan – enhän voi juosta ympäri kaupunkia housunnapit auki.

On katsottava totuutta sen syyttävänä tuijottaviin silmiin ja myönnettävä: olen paisunut takaisin kaikki ne kilot, jotka viime keväänä onnistuin karistamaan. Kokonaista 15 kipaletta 1 kg voipaketteja. Kunpa olisin ajoissa tajunnut jättää ne kauppaan!

Ensin tekee mieli sännätä takaisin sylttytehtaalle ja upottaa pettymys suloiseen suklaahuumaan. Vaihteeksi ajattelen asiaa toisenkin kerran – jos en lopeta mässyttämistä NYT, saan puolen vuoden kuluttua talsia kauppaan ostamaan namien lisäksi uudet, vielä isommat pöksyt.

Keitän kupin teetä ja pidän tuumaustauon. Taas uusi laihdutuskuuri, ties kuinka mones viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tätäkö elämä on seuraava vuosikymmen eteenpäinkin: laihdutuskärvistelyä, retkahdus, hulvatonta mässäystä, morkkis, uusi kärvistelyjakso… Mitä mieltä? Miksen vain hyväksyisi syvintä olemustani ja lahjakkainta taipumustani olla pullukka.  Söisin herkut hyvällä omallatunnolla.

Tiedän, miksei. En kuitenkaan olisi tyytyväinen. Eikä kyse nyt ole pelkästään peilikuvan pakoilusta, vaan ennen kaikkea siitä, että oloni ei ole hyvä, kaikkea muuta. Mahamakkarat ovat tiellä, hengästyttää, kengännauhojen solmiminen pää nilkoissa huippaa nuppia (ei kai vaan verenpainetta?!), selkää särkee, väsyttää. En tämä ole minä!

Laihdutuskuuri ei toimi. Laihdutus voisi toimia, mutta kuuri ei. En voi kieltäytyä namiskukkeleista ja kangeta itsenäni lenkkipolulle motiivina vain sitten kun-ajattelu. Sitten kun olen hoikistunut, voin syödä mitä haluan. Sitten kun olen normaalipainossa, voin nauttia elämästä. Sitten kun mahdun taas kokoon 38, olen parempi ihminen. Lopputuloksena on vain paluu lähtöruutuun, ennemmin tai myöhemmin. Miksi kohtelen itseäni ja omaa kehoani näin? Järjetöntä.

Kuva: Francesco Melzi [Public domain], via Wikimedia Commons

Päätän unohtaa kuurit ja keskittyä tavoittelemaan sitä, mitä oikeasti haluan. En halua olla vain hoikempi, haluan olla tyytyväinen siihen, mitä olen. Haluan olla niin hyvässä kunnossa, kuin on  maalaisjärjen rajoissa mahdollista. Haluan heleän, hyvinvoivan ihon. Haluan ehjät kynsinauhat. Siloiset kantapäät. Reippaan, eloisan mielen. Jotain tästä voi olla tavoitettavissa heti, jokin vaatii hieman enemmän ponnistelua, joidenkin juttujen eteen täytyy oikeasti tehdä työtä. Ei ole merkitystä, miten kauan tämän hyvinvoinnin saavuttamiseen menee – on hyväksyttävä, että siihen menee koko elämä.

Asetan itselleni uuden tavoitteen. Haluan olla oman elämäni jumalatar. Enkä tarkoita tällä mitään täydellisyyttä hipovaa, viileää marmoripatsasolemusta vaan sitä, että haluan voida kokonaisvaltaisesti niin hyvin kuin se on mahdollista juuri minulle.

Tämä on tarinani matkasta kohti iloisempaa, energisempää, pulppuilevampaa elämää. Tämä on jumalatar-projekti.