Vesipedon paluu
Vesi on elementeistä paras. Uidessa koen parhaiten täydellisen flown. Jo pienenä hinku päästä veteen oli kova, kesäpäivä ei ollut mitään ilman uintiretkeä! Jopa niin, että kun vanhemmat eivät ehtineet tulla meitä serkuksia vahtimaan mökkirantaan, keksin tehdä uima-altaan mökin keittiön lattialle ja lätsytellä siinä. Keittiössä kun oli kaksi isoa ämpäriä kaivovettä, niistä oli helppo lapata vettä omaan ja muiden niskaan. Hauskaa kesti kunnes tädin huuto alkoi.
Pulahdan veteen Naantalin kylpylän altaassa, huviharjoitteluni alkaa tästä. Muutama vuosi sitten kauhoin Impivaaran uimahallin 50 m altaassa kevyesti kilometrin 25 minuutissa, mutta nyt en voi sellaisista suorituksista unelmoidakaan. Kylpylän vapaamuotoinen allas sopii loistavasti kehon herättelyyn ketterämpään elämään. Ei köysillä rajattuja kilparatoja, ei kiusausta repiä heti itseään liian koviin suorituksiin, ei morkkista siitä, ettei vielä pystykään samaan, mihin ennen.
Päätän uida altaan ympäri kymmenen kertaa reunoja myöden niin ripeästi kuin kykenen. Kahdeksannen kierroksen alussa on pakko hidastaa tahtia, iskee väsymys. Sinnittelen loppuun asti ja sitten suuntaan hetkeksi lämpimään ulkoaltaaseen kellumaan pakkastaivaan alle. Rentoutumisesta ei tosin tule mitään, vieressä kaksi teinipoikaa huvittaa toisiaan päästämällä raikuvia pieruääniä.
Jatkan suunnitelmani mukaan kylpylän toiseen isompaan altaaseen uidakseni myös sen kymmenen kertaa ympäri. Sitten saa riittää tältä erää. Mutta suunnitelmastani ei tule mitään, sillä vapaa-ajan ohjaaja jakaa altaan reunalla vesijuoksuvöitä, alkamassa on ohjattu harjoittelu.
Ensin käännyn pois, mutta tarkemmin ajatellen – enpä kai kokeilemalla mitään menetä. Olen joskus uimahallissa katsellut vesijuoksijoita ja laji on näyttänyt tehottomalta hissuttelulta, mutta ehkä sellainen sopisi nyt minulle. Menee hetki, kun sovittelen kellukevyötä napani ympärille, sitten menoksi!
Kellun altaassa kuin ongenkoho, pääsemättä etten tai taakse. Miten tässä nyt muka juostaan? Onneksi ohjaaja neuvoo: kumartukaa hiukan eteenpäin, älkää uiko, tehkä käsillä ja jaloilla juoksuliikkeitä. Hei, tämähän alkaa sujua!
Muodostamme altaassa piirin ja juoksemme musiikin tahdissa välillä hitaammin, välillä ripeämmin. Sitten vaihdetaan suuntaa. Ohjaaja seuraa, että teemme liikkeet oikein. Tämähän on ihan niin kuin kakarana meressä, kun pulikoin uimarenkaiden ja pelastusliivien kanssa! Hauskaa! Ja tehokasta. Läähätyksestä huolimatta painelen altaassa hölmö virne naamallani. Liikuntaa, jonka aikana en voi olla hymyilemättä leveästi!
Huviharjoite nro 1 on löytynyt!
Ja yhä paranee. Juoksun jälkeen teemme altaassa lihaskuntoliikkeitä. Yritän kellua selälläni ja samalla kiertää jalkoja polvet koukussa oikealle ja vasemmalle. Pinnistelen keikauttaakseni itseni selkäkellunnasta mahalilluntaan. Olen päässyt uudelleen kosketuksiin sisäisen vesipetoni kanssa.
Puoli tuntia hujahtaa ohi. Tätä lisää! Keho on väsynyt ja rento, mutta ei kipeä. Kun pukutiloissa kuivattelen itseäni klassisen kitaramusiikin tahdissa, minulla on ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana jumalatar-fiilis.
Kuva naisesta 1930-40-lukujen uikkareissa via Wikimedia Commons.
Aalto-kuva: By Malene Thyssen [GFDL (www.gnu.org/copyleft/fdl.html) or CC-BY-SA-2.5 (www.creativecommons.org/licenses/by-sa/2.5)], via Wikimedia Commons
