Ripeä huviharjoite

Luetko lehdestä sarjakuvien jälkeen ensimmäiseksi karkelotoimittajien laatimat hippa-sivut? Ei, en tarkoittanut seurapiiripalstaa tai juoru-uutisia. Jos sattuma olisi toiminut toisin ja kuuluisa Päiväntasaajan perhonen olisi räpäyttänyt siipiään jollain toisella hetkellä, emme puhuisi nyt urheilusta.

Ylen urheilu-uutiset olisi nimeltään Kamppausruutu. Telkkarissa yleistaitoilun PM-kisoja  juontaisi ripeysselostaja. Maksulliselta virkeyskanavalta voisimme seurata reaaliaikaisena Formula 1-huvitetta ja voimaleikkistudioon raahattaisiin jäkisottelun erätauolla haastateltavaksi  Leijonien kiistovalmentaja.

Liikunta on minulle ongelma. Suurin pulma ei ole se, että pitää taistella lukunojatuolin houkuttelevaa kutsua vastaan, saada ruho liikkeelle ja ranka kaarelle – vaikka riittää siinäkin haastetta. Ongelma on, miksi kutsuisin tätä kehonliikutteluaktiviteettia.

Olen sanafriikki. Minusta sanat ovat kiehtovia. Niitä on kiva pyöritellä kielellä, tarkastella eri kulmista, jonglöörata niillä. Jos sana viehättää minua, kiinnostunen myös sen kuvaamasta asiasta.

Kammoksun sanaa urheilu. Mitä urheaa siinä on, että juoksee esteitä tai hiihtää maaliin dopinghuuruissa? Voimistelusta tulee mieleen ekaluokan lahkeeton pinkki jumppapuku, se jossa oli pienet puhvihihat. Tai yläasteen liksanmaikka Pulu lyömässä tahtia tampuriinilla. Liikunta-sana läväyttää silmämunien takaiselle filmille käsivaralla kuvattuja pätkiä tylsistymisestä koulun liikuntatunnilla pesispelin takakentän pitäjänä. Kuntoilu kuulostaa liian tarkoitushakuiselta, liian suunnitellulta, liian siltä kuntosalin kunnianhimoisimmalta vakiobodarilta.

”Urheilla” on alunperin tarkoittanut uhkarohkeaa käytöstä.  Ennen kuin urheilua 1800-luvulla  ehdotettiin suomenkieliseksi versioksi ruotsin idrott-sanasta, puhuttiin kilvasta ja kilvoittelusta, uro- tai maineteoista. Mutta jos nyt ehdottaisin kavereille ystävänpäivän viettoa yhteisen kilvoittelun merkeissä, he otaksuisivat minun käännyttävän heitä johonkin hämärään uskonlahkoon.  Tai mikäli ilmoittaisin, että mennään kahville vasta tuntia myöhemmin, pitää ensin tehdä muutama uroteko, saisin  suuruudenhullun maineen. Eli ei.

Entäs sport? Heippa, lähden tästä sporttailemaan! Ylipirteää. Mutta herätti uteliaisuuteni, mistähän sekin sana on tullut. Kuten aina, alussa olivat muinaiset roomalaiset, joiden deportare-sanasta muotoutui ranskalaisten suuhun paremmin sopiva desport. Sen merkitys: ilo, viihdyke, huvitus, leikkimielinen viihdyttäminen; pitää hauskaa, kirmailla, rentoutua, nauttia, viettää vapaa-aikaa, vapautua epämukavuudesta; tehdä jotain, joka vie ajatukset pois vakavista asioista.

Kuulostaa jo paljon paremmalta! Kuulostaa juuri siltä, mitä minäkin haluaisin tehdä. Kun ajattelen urheilua, liikuntaa tai kuntoilua mieleeni ei päällimmäisenä nouse hauskanpito vaan epämukavuus, hiki ja nolo olo. Päästäkseni sohvanpohjalta pururadalle minun täytyy nyrjäyttää aivoni ja ajatella toisin kuin tähän asti. Liikkuminen on iloa, omassa kehossa viihtymistä, huoletonta kirmailua, vapautumista stressistä ja jännitteistä.

Jäljellä on vielä yksi ”urheilun” jalkoihin jäänyt sana. Se paras. Kalenteriini sopiva, juuri minua motivoiva sana. Huviharjoite. Parhautta!

Kuva Raphael Goetter (originally posted to Flickr as Shiva) [CC-BY-2.0 (www.creativecommons.org/licenses/by/2.0)], via Wikimedia Commons