Elämme kahden muun suomitytön kanssa valkeaa syksyä pienessä kylässä Goondiwindissä Koillis-Queenslandissa. Edelliseltä farmilta jääneet traumat eivät onneksi vaikuta tietoiseen olemiseeni, mutta sen sijaan ne ovat tulleet uniini nyt muutamana yönä painajaisten muodossa. Onneksi valveilla olo on nykyään lähes täysin stressitöntä. Monien mutkien kautta ja montaa eri reittiä kulkien olen päätynyt paikkaan, joka ei varmaan enää enempää australialaiseksi voi muuttua. Paikkaan, joka hengittää puuvillasta. Puuvilla, tuo aavikon heinä, on näille ihmisille kuin valkeaa ja pörröistä kultaa. Tuntuu, että kaikki täällä asuvat ovat jollain tavalla tekemisissä puuvillan kanssa. Goondiwindin kylässä ei asu enempää kuin muutama tuhat ihmistä. Tämä on näitä paikkoja, missä kaikki tuntevat kaikki. Muita reppureissaajia täällä on meidän lisäksemme ehkä kolme. Paikallisten aksentti on aivan käsittämätöntä mongerrusta. Hetkellisesti on ollut sellainen olo, että on aiemmin vain luullut osaavansa englantia ihan hyvin ja nyt on palannut maan pinnalle. On välillä turhauttavaa, kun ei voi vastata toisen puheeseen muuten, kuin jäämällä kiusallisesti tuijottamaan tätä suu auki hämmentyneenä.

          Teemme töitä puuvillafarmilla joka päivä, ellei sada. Työpäivät ovat olleet nyt pisimmillään 9,5 tunnin mittaisia. Aikaisemmissa töissä on saanut raataa niska limassa monta tuntia putkeen saamatta silti edes kohtuullista korvausta tekemästään työstä. Nyt meille maksetaan tuntipalkkaa ja vielä hyvää sellaista. Töissä operoimme ”module builderia”, eli konetta, millä rakennetaan puuvillasta isoja moduuleja. Puuvilla kipataan keräyksen jälkeen valtavaan laariin ja me painamme puuvillan kasaan isoa konetta käyttäen ja teemme pinnasta mahdollisimman tasaisen. Joskus hyppäämme puuvillan sekaan ja työnnämme puuvillaa haluamaamme kohtaan. Työ on kivaa ja varsinkin palkkaus lämmittää mukavasti mieltä. Töitä pitäisi olla noin kahdeksaksi viikoksi, eli vielä viitisen viikkoa jäljellä. Työkavereistamme lähes kaikki ovat jo keski-iän ylittäneitä australialaisia miehiä. Heidän ihonsa on auringossa vanhentunut ja olut maistuu. Asumme erään pubin yläkerrassa ja yksi työkavereistamme menee kyseiseen pubiin joka päivä töiden jälkeen juomaan muutaman oluen. Hän on varmasti tehnyt sitä jo vuosikymmeniä. Hänen poikansa työskentelee myös farmilla ja kyseinen hahmo on kuin suoraan lännenelokuvasta.

         Pari viikkoa sitten vietettiin Anzac-päivää, Australian tärkeintä kansallista juhlapäivää, jolloin muistellaan Australian kansakunnan vuoksi ensimmäisessä maailmansodassa kuolleita sotilaita. Goondiwindin pienen keskustan halki kulki tuolloin paraati ja näimme pienten koululaisten kulkevan paraatin mukana koulupuvuissaan. Australiassa on sivumennen sanoen edelleen ilmeisesti kaikkialla koulupuvut ja katolisten koulujen määrä on hyvin merkittävä. Tunnelmaltaan Anzac-päivä tuntui merkistevän australialaisille jotain samaa, mitä itsenäisyyspäivä merkitsee suomalaisille.

         Viime lauantaina menimme katselemaan showta, joka järjestetään Goondiwindissä joka vuosi. Alueella oli valtavasti erilaisia kojuja, muutama huvipuistolaite ja baari. Baarissa piti ensin ostaa erilliseltä kioskilta lippuja ja näillä lipuilla sai ostettua olutta, siideriä tai mitä mieli tekikään. Alkuillasta taivaalle ammuttiin muutama ilotulitus. Ikävin ja ahdistavin asia (mikä ilmeisesti oli koko shown idea) oli se, että tapahtumassa oli rodeokilpailu. Sen katsominen tuntui ikävältä ja väärältä ja päätimmekin lähteä huvipuistolaitteisiin sen sijaan, että olisimme jääneet katselemaan kyseistä kilpailua. On uskomatonta, että maailmassa on vielä paikkoja, joissa rodeota ei ole vielä kielletty. Katselin niitä satoja ihmisiä, jotka odottivat kyseisen kisan alkua ja pohdin, eivätkö he ollenkaan kyseenalaista sen eettisyyttä. Keskityimme sen sijaan katselemaan ihmisiä. Kaikista mielenkiintoisinta oli katsella ihmisten vaatetuksia. Näky oli kuin 80-luvun lännenelokuvista. Bootsit, farkut, vyö, kauluspaita. Sukupuolella ei väliä. Cowboy-hattumeri oli loputon.

          Kaiken kaikkiaan aikaisempien viikkojen epäonni näyttää ainakin toistaiseksi kääntyneen. Täällä elo on turvattu ja rahaa pitäisi jäädä säästöön sen verran, että on varaa tulla elokuussa takaisin Suomeen. Farmipäivätkin pitäisi saada täällä lopulta kasaan ja sitten olen vapaa kuin taivaan lintu. Tuleva vapaus jopa hiukan ahdistaa. Mitä tehdä, kun voi tehdä mitä tahansa? Voisiko silloin jopa ehkä vain vaikka nauttia olostaan? Osaanko enää? No, onhan tässä aikaa opetella ja valmistautua tulevaan vapauteen.

Puuvillanpoimijat hommissa

Moduulinrakentaja

Pari isoa puuvillakasaa