Valkea syksy

Elämme kahden muun suomitytön kanssa valkeaa syksyä pienessä kylässä Goondiwindissä Koillis-Queenslandissa. Edelliseltä farmilta jääneet traumat eivät onneksi vaikuta tietoiseen olemiseeni, mutta sen sijaan ne ovat tulleet uniini nyt muutamana yönä painajaisten muodossa. Onneksi valveilla olo on nykyään lähes täysin stressitöntä. Monien mutkien kautta ja montaa eri reittiä kulkien olen päätynyt paikkaan, joka ei varmaan enää enempää australialaiseksi voi muuttua. Paikkaan, joka hengittää puuvillasta. Puuvilla, tuo aavikon heinä, on näille ihmisille kuin valkeaa ja pörröistä kultaa. Tuntuu, että kaikki täällä asuvat ovat jollain tavalla tekemisissä puuvillan kanssa. Goondiwindin kylässä ei asu enempää kuin muutama tuhat ihmistä. Tämä on näitä paikkoja, missä kaikki tuntevat kaikki. Muita reppureissaajia täällä on meidän lisäksemme ehkä kolme. Paikallisten aksentti on aivan käsittämätöntä mongerrusta. Hetkellisesti on ollut sellainen olo, että on aiemmin vain luullut osaavansa englantia ihan hyvin ja nyt on palannut maan pinnalle. On välillä turhauttavaa, kun ei voi vastata toisen puheeseen muuten, kuin jäämällä kiusallisesti tuijottamaan tätä suu auki hämmentyneenä.

          Teemme töitä puuvillafarmilla joka päivä, ellei sada. Työpäivät ovat olleet nyt pisimmillään 9,5 tunnin mittaisia. Aikaisemmissa töissä on saanut raataa niska limassa monta tuntia putkeen saamatta silti edes kohtuullista korvausta tekemästään työstä. Nyt meille maksetaan tuntipalkkaa ja vielä hyvää sellaista. Töissä operoimme ”module builderia”, eli konetta, millä rakennetaan puuvillasta isoja moduuleja. Puuvilla kipataan keräyksen jälkeen valtavaan laariin ja me painamme puuvillan kasaan isoa konetta käyttäen ja teemme pinnasta mahdollisimman tasaisen. Joskus hyppäämme puuvillan sekaan ja työnnämme puuvillaa haluamaamme kohtaan. Työ on kivaa ja varsinkin palkkaus lämmittää mukavasti mieltä. Töitä pitäisi olla noin kahdeksaksi viikoksi, eli vielä viitisen viikkoa jäljellä. Työkavereistamme lähes kaikki ovat jo keski-iän ylittäneitä australialaisia miehiä. Heidän ihonsa on auringossa vanhentunut ja olut maistuu. Asumme erään pubin yläkerrassa ja yksi työkavereistamme menee kyseiseen pubiin joka päivä töiden jälkeen juomaan muutaman oluen. Hän on varmasti tehnyt sitä jo vuosikymmeniä. Hänen poikansa työskentelee myös farmilla ja kyseinen hahmo on kuin suoraan lännenelokuvasta.

         Pari viikkoa sitten vietettiin Anzac-päivää, Australian tärkeintä kansallista juhlapäivää, jolloin muistellaan Australian kansakunnan vuoksi ensimmäisessä maailmansodassa kuolleita sotilaita. Goondiwindin pienen keskustan halki kulki tuolloin paraati ja näimme pienten koululaisten kulkevan paraatin mukana koulupuvuissaan. Australiassa on sivumennen sanoen edelleen ilmeisesti kaikkialla koulupuvut ja katolisten koulujen määrä on hyvin merkittävä. Tunnelmaltaan Anzac-päivä tuntui merkistevän australialaisille jotain samaa, mitä itsenäisyyspäivä merkitsee suomalaisille.

         Viime lauantaina menimme katselemaan showta, joka järjestetään Goondiwindissä joka vuosi. Alueella oli valtavasti erilaisia kojuja, muutama huvipuistolaite ja baari. Baarissa piti ensin ostaa erilliseltä kioskilta lippuja ja näillä lipuilla sai ostettua olutta, siideriä tai mitä mieli tekikään. Alkuillasta taivaalle ammuttiin muutama ilotulitus. Ikävin ja ahdistavin asia (mikä ilmeisesti oli koko shown idea) oli se, että tapahtumassa oli rodeokilpailu. Sen katsominen tuntui ikävältä ja väärältä ja päätimmekin lähteä huvipuistolaitteisiin sen sijaan, että olisimme jääneet katselemaan kyseistä kilpailua. On uskomatonta, että maailmassa on vielä paikkoja, joissa rodeota ei ole vielä kielletty. Katselin niitä satoja ihmisiä, jotka odottivat kyseisen kisan alkua ja pohdin, eivätkö he ollenkaan kyseenalaista sen eettisyyttä. Keskityimme sen sijaan katselemaan ihmisiä. Kaikista mielenkiintoisinta oli katsella ihmisten vaatetuksia. Näky oli kuin 80-luvun lännenelokuvista. Bootsit, farkut, vyö, kauluspaita. Sukupuolella ei väliä. Cowboy-hattumeri oli loputon.

          Kaiken kaikkiaan aikaisempien viikkojen epäonni näyttää ainakin toistaiseksi kääntyneen. Täällä elo on turvattu ja rahaa pitäisi jäädä säästöön sen verran, että on varaa tulla elokuussa takaisin Suomeen. Farmipäivätkin pitäisi saada täällä lopulta kasaan ja sitten olen vapaa kuin taivaan lintu. Tuleva vapaus jopa hiukan ahdistaa. Mitä tehdä, kun voi tehdä mitä tahansa? Voisiko silloin jopa ehkä vain vaikka nauttia olostaan? Osaanko enää? No, onhan tässä aikaa opetella ja valmistautua tulevaan vapauteen.

20160426_121206.jpg

Puuvillanpoimijat hommissa

 

20160427_114825_001.jpg

Moduulinrakentaja

 

20160427_131332.jpg

Pari isoa puuvillakasaa

 

 

Hyvinvointi Mieli Matkat Työ

Epäonnen viikot tiivistettynä

Epäonni on seurannut minua tiiviisti kaikkialle viime viikkojen aikana. Epäonni tuli minun ja neljän muun tytön mukana Etelä-Tasmaniassa sijaitseville mansikkapelloille. Epäonni katseli vierestä, kun otin särkylääkettä parin tunnin välein yrittäessäni hillitä alaselässä jomottavaa selkäkipua. Seitsemän tuntia rankkaa työtä ja palkaksi noin 60 dollaria. Epäonni lähti minun ja kolmen ranskalaisen tytön mukana Pohjois-Tasmaniaan odottamaan lauttaa, joka veisi meidät pois saarelta. Epäonni seurasi meitä hostelliin, missä saatiin nukuttua noin kolme tuntia joka yö. Viimein muutaman yön jälkeen pääsimme lauttaan ja luulimme onnemme viimein kääntyneen.

Epäonni kuitenkin istui sillä ainoalla vapaalla penkillä autossa, kun ajoimme Canberran ja Port Macquiren kautta Brisbaneen. Olimme toiveikkaita. Minun oli tarkoitus löytää Brisbanen läheltä uusi farmi, missä voisin tehdä loppuun farmipäivät. Ranskalaiset jäivät Brisbaneen etsimään töitä. Sain erään henkilön yhteystiedot, joka etsii ihmisille farmitöitä 90 kilometriä Brisbanesta sisämaahan sijaitsevassa pikkukaupungissa Gattonissa. Olin häneen yhteydessä ja kaikki vaikutti hyvin lupaavalta. Ehdin olla Brisbanessa yhden yön, kun oli aika jälleen pakata tavarat ja lähteä. Oli surullista jättää Brisbane niin pian taakse. Brisbane on ihana. Rakastan kyseistä kaupunkia. Jos en tarvitsisi farmipäiviäni, olisin itsekin jäänyt sinne ja etsinyt töitä. Oli kuitenkin pakko lähteä.

Saavuin kaksi viikkoa sitten perjantaina Gattoniin. Menin omakotitaloon, jonka osoitteen olin aiemmin saanut tekstiviestillä. Kyseinen talo oli samaan aikaan sekä toimisto, että jaettu talo muutaman työntekijän kesken. Odotin naista, jonka kanssa olin ollut yhteydessä aiemmin. Talossa oli eräs belgialainen poika, joka oli tekemässä farmipäiviään Gattonissa. Hän sanoi, että rehellisesti sanottuna paikka minne olin saapunut on täysin perseestä. Mielialani laski ja tunsin kuinka väsymys ja uupumus oli ottamassa minusta vallan. En yksinkertaisesti jaksa enää. En jaksa vaihtaa paikkaa koko ajan, koska kaikkialla valehdellaan. Joko töitä ei ole tarpeeksi, tai palkka on todella huono, tai työ niin rankkaa että se hajottaa kropan totaalisesti.

Nainen saapui muutamien minuuttien kuluttua. Hän käyttää eri nimeä sähköposteissa ja teksiviesteissä, kuin millä häntä oikeasti kutsutaan. Hälytyskellojen olisi varmaan jo ihan tämän vuoksi pitänyt alkaa soida. Allekirjoitin kuitenkin paperin. Ajattelin, että ei se voi olla niin paha. Jos saan edes päiväni kasaan täällä, niin se on sen arvoista. Ei olisi pitänyt allekirjoittaa.

Ensimmäisenä päivänä pakkasin sieniä melkein 11 tuntia, eikä minulla ollut tarpeeksi ruokaa mukana. Olin niin väsynyt, että kymmenen tunnin jälkeen taukohuoneessa tunsin kyynelten tulevan. Aloin miettiä, onko se todellakin tämän arvoista. Jos teen päiväni, voin hakea toisen vuoden viisumia. Rakastan Australiaa ja siksi haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että minulla on mahdollisuus tulla tänne uudestaan. Rakkauteni Australiaa kohtaan on kyllä ollut kaiken tämän epäonnen keskellä kovasti koetuksella. Ihmeellisiä asioita ihminen on valmis tekemään, jotta saa jotain haluamaansa. Voi niitä reissaajia, jotka ovat kerralla päässeet hyvään farmipaikkaan, jossa saavat kolmessa kuukaudessa kasaan tarvittavat 88 päivää. Ne onnekkaat paskiaiset. Itse olen joutunut vaihtamaan paikkaa jo kaksi kertaa.

Ja aion nyt vaihtaa paikkaa kolmannen kerran. Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Aioin pysyä positiivisena, mutta tämä paikka, missä olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa on yksi iso huijaus ja nainen, joka tätä paikkaa pyörittää on yksi iso ahne rikollinen. Asuin kaksi ensimmäistä viikkoa pienessä kämpässä yhden suomalaisen tytön, kahden hollantilaisen ja yhden kanadalaisen pojan kanssa, mutta pari päivää sitten meillä oli mahdollisuus muuttaa oikeaan taloon yhdessä. Pakkasimme tavarat ja astuimme pakettiautoon. Meidät kuitenkin vietiin talolle, jonka tiesimme olevan täynnä lutikoita. Sanoimme, että emme todellakaan ole muuttamassa kyseiseen taloon. Jotenkin tämä kääntyi niin, että syytimme häntä jostain, mikä ei ollut hänen vikansa. Kaikki tämä yhdistettynä faktaan, että hän pyytää niin paljon vuokraa, ettei kenelläkään ole varaa sitä maksaa näillä palkoilla, mitä täällä tekemästä työstä saamme. Ei mennyt varmaan edes kymmentä minuuttia, kun me kaikki viisi olimme tehneet päätöksemme. Me kaikki aiomme lähteä. Pian. Ja kauas. Tai no, tarpeeksi kauas.

Kaikesta tästä epäonnesta huolimatta kaikista eniten ahdistusta tuo ajatus, jos joutuisi palaamaan takaisin Suomeen. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät ole aiheuttaneet minussa minkäänlaista koti-ikävää. Päinvastoin. Olen päättänyt, että tulen takaisin Suomeen elokuussa, en aiemmin. Australia on jo nyt antanut minulle niin paljon, enkä todellakaan ole valmis palaamaan takaisin. Olen nähnyt ja kokenut jo niin paljon ja täällä on vain yksinkertaisesti helppo hengittää. Siis silloin, kun ei tee töitä ahneelle naiselle, joka ei välitä kenenkään muun onnellisuudesta.

Toivottavasti epäonneni jää Gattoniin. Huomenna lähden ja toivottavasti vähän parempaan paikkaan. Paikka, minne menen kuulostaa hyvältä, mutta toisaalta niin kuulosti tämäkin. En halua intoilla liikaa. Pessimisti ei pety. Mutta en halua kuulostaa liian masentuneelta. Vaikeuksien kautta voittoon ja mitä näitä muita nyt oli.

 

20160328_192033.jpg

 

20160328_192825.jpg

Ainoita näkemisen arvoisia paikkoja Canberrassa ovat parlamenttitalo ja sitä vastapäätä oleva museo

 

20160324_143918.jpg

Mount Wellington, Tasmania

 

Hyvinvointi Mieli Matkat