Miten pystyisin tiivistämään sen kaiken mitä yritän sanoa?

 

Olen yrittänyt hyvin monta kertaa julkaista oman matkablogini. Perustin sen aluksi aivan toiselle sivustolle, mutta ylitsepääsemättömien ulkoasuongelmien vuoksi päätin, että ”pitäkää tunkkinne” ja vaihdoin sivustoa. Toivon tätä kirjoittaessani, että tämä teksti pääsee ihan suureen maailmaan saakka ihmisten eteen ilman, että wifi lakkaa kesken kaiken toimimasta ja koko homma menee taas pieleen.

Saavuin siis Australiaan yli viikko sitten maanantaina. Lensin Sydneyyn ja nukuin kolme ensimmäistä yötä hostellissa aivan Sydneyn keskustan tuntumassa. Ensimmäisenä iltana oloni oli hiukan melankolinen ja orpo. Todellisuus iski tajuntaani kovaa. Täällä mä nyt olen, ilman kotia, työtä taikka ystäviä. Hostellin oleskelutilassa oli hiljainen tunnelma. Ne, jotka eivät hiljaa keskustelleet omissa porukoissaan, katsoivat laiskasti rugbyä televisiosta, tai istuivat koneella kuulokkeet korvilla.

Pelko kuitenkin hälveni seuraavana aamuna, kun kävelin Sydneyn keskustan halki. Ei minulla edelleenkään ollut sitä kotia, työtä, eikä niitä ystäviäkään, mutta olin sentään aika todella siistissä kaupungissa. Kävin kahvilla ja söin meat pien. Kysyin kahvilan pitäjiltä, että missä on lähin pankki. He menivät kadulle kinastelemaan siitä, kumman ohjeistama reitti on parempi. Hörpin kahviani.

Tapasin kaksi suomalaistyttöä, jotka olivat saapuneet Australiaan päivää ennen minua. Heidän kanssaan tuli hoidettua ne tylsät, välttämättömät asiat, jotka piti hoitaa ja käytiin syömässä todella halvat pihvit. Tytöt jäivät Sydneyyn etsimään asuntoa ja työtä, kun minä suuntasin aikaisin torstaiaamuna kohti juna-asemaa, joka vei minut Mulgraveen ja sieltä edelleen autokyydillä Maraylyan kaupunginosaan. Siellä asustelin muutaman päivän erään suomalaisnaisen ja tämän perheen luona ja auttelin heitä hevosten kanssa. Sain kuulla, että juuri tämä on nyt sitä oikeaa Australiaa. Eivät oikeat aussit asu Sydneyn keskustassa, vaan juuri tällaisissa lähiöissä, missä ei ole katulamppuja ja on normaalia nähdä kenguruita tien varrella. En ole itse kenguruita vielä nähnyt, mutta wallabyita sen sijaan olen. Wallabyt ovat melkein saman näköisiä, kuin kengurut. Paitsi pienempiä ja ruskeita. Olen nähnyt niitä vain kaukaa, joten kuvia en ole saanut otettua.

Viime maanantaina saavuin hevostilalle, missä olen edelleen. Tätä tilaa pitää keski-ikäinen australialaispariskunta. Mainioita tyyppejä, jotka veivät minut ensimmäisenä iltana pubiin syömään. Päivät ovat olleet työntäyteisiä ja kiireisiä, kun olen satuloinut, pessyt ja ruokkinut hevosia. Tänne syntyi pari päivää sitten varsa, joka on tällä hetkellä maailman suloisin olento.

En vielä ole ihan varma milloin jatkan matkaa. Toivon, että seuraavaan blogipäivitykseen ei mene niin kauaa aikaa, kuin mitä koko blogin luomiseen meni. Koen pientä luomisen tuskaa, koska olen ollut niin fyysisesti väsynyt ja se yhdistettynä omaa elämää elävään nettiyhteyteen ja siihen faktaan, että kirjoitan tätä tabletilla (miksi, oi miksi en ottanut kannettavaa konetta mukaan?) tekee luovan kirjoittamisprosessin hankalaksi. En kuitenkaan aio luovuttaa vaan aion päivittää blogia mahdollisimman usein.

 

Näkemisiin siis,

Veera