Epäonnen viikot tiivistettynä
Epäonni on seurannut minua tiiviisti kaikkialle viime viikkojen aikana. Epäonni tuli minun ja neljän muun tytön mukana Etelä-Tasmaniassa sijaitseville mansikkapelloille. Epäonni katseli vierestä, kun otin särkylääkettä parin tunnin välein yrittäessäni hillitä alaselässä jomottavaa selkäkipua. Seitsemän tuntia rankkaa työtä ja palkaksi noin 60 dollaria. Epäonni lähti minun ja kolmen ranskalaisen tytön mukana Pohjois-Tasmaniaan odottamaan lauttaa, joka veisi meidät pois saarelta. Epäonni seurasi meitä hostelliin, missä saatiin nukuttua noin kolme tuntia joka yö. Viimein muutaman yön jälkeen pääsimme lauttaan ja luulimme onnemme viimein kääntyneen.
Epäonni kuitenkin istui sillä ainoalla vapaalla penkillä autossa, kun ajoimme Canberran ja Port Macquiren kautta Brisbaneen. Olimme toiveikkaita. Minun oli tarkoitus löytää Brisbanen läheltä uusi farmi, missä voisin tehdä loppuun farmipäivät. Ranskalaiset jäivät Brisbaneen etsimään töitä. Sain erään henkilön yhteystiedot, joka etsii ihmisille farmitöitä 90 kilometriä Brisbanesta sisämaahan sijaitsevassa pikkukaupungissa Gattonissa. Olin häneen yhteydessä ja kaikki vaikutti hyvin lupaavalta. Ehdin olla Brisbanessa yhden yön, kun oli aika jälleen pakata tavarat ja lähteä. Oli surullista jättää Brisbane niin pian taakse. Brisbane on ihana. Rakastan kyseistä kaupunkia. Jos en tarvitsisi farmipäiviäni, olisin itsekin jäänyt sinne ja etsinyt töitä. Oli kuitenkin pakko lähteä.
Saavuin kaksi viikkoa sitten perjantaina Gattoniin. Menin omakotitaloon, jonka osoitteen olin aiemmin saanut tekstiviestillä. Kyseinen talo oli samaan aikaan sekä toimisto, että jaettu talo muutaman työntekijän kesken. Odotin naista, jonka kanssa olin ollut yhteydessä aiemmin. Talossa oli eräs belgialainen poika, joka oli tekemässä farmipäiviään Gattonissa. Hän sanoi, että rehellisesti sanottuna paikka minne olin saapunut on täysin perseestä. Mielialani laski ja tunsin kuinka väsymys ja uupumus oli ottamassa minusta vallan. En yksinkertaisesti jaksa enää. En jaksa vaihtaa paikkaa koko ajan, koska kaikkialla valehdellaan. Joko töitä ei ole tarpeeksi, tai palkka on todella huono, tai työ niin rankkaa että se hajottaa kropan totaalisesti.
Nainen saapui muutamien minuuttien kuluttua. Hän käyttää eri nimeä sähköposteissa ja teksiviesteissä, kuin millä häntä oikeasti kutsutaan. Hälytyskellojen olisi varmaan jo ihan tämän vuoksi pitänyt alkaa soida. Allekirjoitin kuitenkin paperin. Ajattelin, että ei se voi olla niin paha. Jos saan edes päiväni kasaan täällä, niin se on sen arvoista. Ei olisi pitänyt allekirjoittaa.
Ensimmäisenä päivänä pakkasin sieniä melkein 11 tuntia, eikä minulla ollut tarpeeksi ruokaa mukana. Olin niin väsynyt, että kymmenen tunnin jälkeen taukohuoneessa tunsin kyynelten tulevan. Aloin miettiä, onko se todellakin tämän arvoista. Jos teen päiväni, voin hakea toisen vuoden viisumia. Rakastan Australiaa ja siksi haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että minulla on mahdollisuus tulla tänne uudestaan. Rakkauteni Australiaa kohtaan on kyllä ollut kaiken tämän epäonnen keskellä kovasti koetuksella. Ihmeellisiä asioita ihminen on valmis tekemään, jotta saa jotain haluamaansa. Voi niitä reissaajia, jotka ovat kerralla päässeet hyvään farmipaikkaan, jossa saavat kolmessa kuukaudessa kasaan tarvittavat 88 päivää. Ne onnekkaat paskiaiset. Itse olen joutunut vaihtamaan paikkaa jo kaksi kertaa.
Ja aion nyt vaihtaa paikkaa kolmannen kerran. Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Aioin pysyä positiivisena, mutta tämä paikka, missä olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa on yksi iso huijaus ja nainen, joka tätä paikkaa pyörittää on yksi iso ahne rikollinen. Asuin kaksi ensimmäistä viikkoa pienessä kämpässä yhden suomalaisen tytön, kahden hollantilaisen ja yhden kanadalaisen pojan kanssa, mutta pari päivää sitten meillä oli mahdollisuus muuttaa oikeaan taloon yhdessä. Pakkasimme tavarat ja astuimme pakettiautoon. Meidät kuitenkin vietiin talolle, jonka tiesimme olevan täynnä lutikoita. Sanoimme, että emme todellakaan ole muuttamassa kyseiseen taloon. Jotenkin tämä kääntyi niin, että syytimme häntä jostain, mikä ei ollut hänen vikansa. Kaikki tämä yhdistettynä faktaan, että hän pyytää niin paljon vuokraa, ettei kenelläkään ole varaa sitä maksaa näillä palkoilla, mitä täällä tekemästä työstä saamme. Ei mennyt varmaan edes kymmentä minuuttia, kun me kaikki viisi olimme tehneet päätöksemme. Me kaikki aiomme lähteä. Pian. Ja kauas. Tai no, tarpeeksi kauas.
Kaikesta tästä epäonnesta huolimatta kaikista eniten ahdistusta tuo ajatus, jos joutuisi palaamaan takaisin Suomeen. Kaikki nämä vastoinkäymiset eivät ole aiheuttaneet minussa minkäänlaista koti-ikävää. Päinvastoin. Olen päättänyt, että tulen takaisin Suomeen elokuussa, en aiemmin. Australia on jo nyt antanut minulle niin paljon, enkä todellakaan ole valmis palaamaan takaisin. Olen nähnyt ja kokenut jo niin paljon ja täällä on vain yksinkertaisesti helppo hengittää. Siis silloin, kun ei tee töitä ahneelle naiselle, joka ei välitä kenenkään muun onnellisuudesta.
Toivottavasti epäonneni jää Gattoniin. Huomenna lähden ja toivottavasti vähän parempaan paikkaan. Paikka, minne menen kuulostaa hyvältä, mutta toisaalta niin kuulosti tämäkin. En halua intoilla liikaa. Pessimisti ei pety. Mutta en halua kuulostaa liian masentuneelta. Vaikeuksien kautta voittoon ja mitä näitä muita nyt oli.
Ainoita näkemisen arvoisia paikkoja Canberrassa ovat parlamenttitalo ja sitä vastapäätä oleva museo
Mount Wellington, Tasmania