Se käsillä tekemisen tarve – se iskee säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta tavoitellut muodot muuttuvat. Toisinaan tavoitteena on ollut saada aikaiseksi kirja, joskus jopa käsikirjoitus näytelmään, useimmiten kuitenkin jotakin vaatimattomampaa, öljyvärimaalaus, muutama tahti kauniita säveliä tai vaikkapa ihan pienen-pieni runokokoelma. Myös askartelukaupan alekorista ostettu savi on koettanut saada uutta muotoa.

Vaan ei ole Daisysta tullut keramiikkataiteilijaa sen enempää kuin kirjailijaakaan… Ainakaan vielä! Luovuttaja ei ole toinen nimeni!

Jostakin se vain kuitenkin aina kumpuaa; tarve saada aikaan jotain kaunista ja konkreettisesta, iloksi itselle ja mieluusti myös muille. Mietityttää, mistä se johtuu, ettei omin käsin maalattu keittiön katto tai olohuoneen seinälle sotilaallisen suoraan saatu tapetti täytä tätä käsillä tekemisen tarvetta. Eikä edes ihan itse koottu komero uuden kodin eteisessä. Asuuko meissä jokaisessa pieni taiteilija, joka toisten sisimmästä pyrkii ulos toisia hanakammin? Minun kohdallani tämä sisäinen taiteilija on todella pieni – sillä on huomattavasti enemmän tahtoa kuin taitoa, mutta hyvien yritysten puutteesta sitä ei kuitenkaan voi syyttää.

Tammikuun ankarimmilla pakkasilla se pieni käsillätekijä sisälläni pyrki ottamaan ihan perinteisen käsityöläisen hahmon. Villapaita, sitä minun rakkaani tarvitsee. Harmillista vain, että kaikki vastaan tulleet ohjeet olivat kirjoitettu jollakin etäisesti tutun kuuloisella kielellä, josta en kuitenkaan, syystä taikka toisesta, ymmärtänyt sanaakaan. ”Jatka kirjoneuletta ruutupiirroksen 39.krs:lta kukin koko nuolella merkitystä kohdastaan, toista sitten mallikerta A (= 17 s) 2(2)2(3)3 kertaa, neulo mallikertojen välistä 1 s ja toista lopuksi mallikertaa B (= 17 s) krs loppuun.” Anteeksi kuinka? Niin että miten se meni?

Mutta miten olisi villasukat? Nekin ovat tarpeelliset, kun pakkanen kurottelee kolmenkympin korville. Tai ei ehkä sittenkään, niitä kun tarvitaan kaksi… Samoin lapasia. Sitä paitsi, kantapäättömät sukat tai peukalottomat lapaset saattaisivat olla melko epäkäytännölliset. Olkoon se siis pipo. Pipoa tarvitaan aina. Tai ainakin talvella, jonka minun käsittääkseni ja kalenterinkin mukaan pitäisi vielä hetken jatkua. Ohjeessa sanottiin, että sen valmistamiseen kuluu aikaa 3½ tuntia. Kuulosti helpolta ja kätevältä – siis sillä hetkellä kun aloin luomaan silmukoita. Kokonaisia vuorokausia pipon valmistamiseen kului 3½, joskin käytetyt tunnit jakautuivat osapuilleen 3½ viikon ajalle. Mutta se valmistui!

Maailman hienoin pipo, sanoi mieheni.
Maailman hienoin ja lämpimin, hän sanoi ihan tarkalleen ottaen.

Nyt hiukan harmittaa, että tänäänkin lämpöasteita oli ulkona jo 4…
Hei kuule kevät, odotatko ihan hetken vielä, ettei mene iso työ aivan hukkaan?