Tapahtui teatteritieteen luennolla tänään…

Parin helpohkon opintopisteen toivossa olen ajautunut yliopistolla kurssille, jolla kirjoitetaan teatterikritiikkejä. Kritiikit kritisoidaan luennoilla julkisesti ja toisinaan aiheessa pysytään paremmin, toisinaan huonommin. Tänään kritiikin kohteeksi joutui Katri Helena. Ei, ei yksinomaan se musikaali, vaan myös (tai ehkäpä ennen kaikkea) Katri Helena itse.

Aivan tarkalleen ottaen jo muutamia viikkoja sitten opiskelijat virittelivät kultturellia, kurttuotsaista ja kipakkaa keskustelua siitä, onko teatterilla oikeutta esittää Katri Helenan musiikkia tiloissaan. Vieläpä Helsingissä ja vieläpä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Ja vieläpä niin, että kyseinen musikaali löytää katsojansa ja menestyy. Katri Helenan paikka, niin omana itsenään kuin roolihahmonakin, on kuulemma tanssilavalla, konserttisalissa tai jäähallissa, jos oikein paljon tilaa tarvitaan. Ja sielläkin vain parin, korkeintaan kolmen esityksen pitäisi riittää.

Tämän kommentin innoittamana tulin siihen tulokseen, että minulla on vain yksi vaihtoehto. Kirjoittaa kritiikki Katri Helena -musikaalista ja kirjoittaa se niin, ettei tekstistä löydy moitteen sanaa esitystä kohtaan. Eli totuuden mukaisesti – mitään siihen lisäämättä ja mitään pois jättämättä – mielestäni Katri Helena on omassa genressään erinomaisen mainio esitys!

Jäin miettimään ilmoille aivan vakavissaan heitettyä kysymystä: onko teatterilla oikeutta ottaa ohjelmistoon Katri Helenasta kertova musikaali? Niin, jota ei ylipäätään saisi musikaaliksi kutsua, koska se kuulemani mukaan ei edes ole musikaali. Itse esitin tälle suurelle ajattelijalle vastakysymyksen: kenellä meistä on oikeus määritellä, mikä sitten on sopiva aihe teatteriin? Missä kulkevat sopivuuden rajat, jos Katri Helena jää näiden rajojen ulkopuolelle?

Ilmeisesti opiskelijakollegani kurssilla ovat liian nuoria muistamaan niin sanotun jumalan teatterin aikaansaaman skandaalin 25 vuotta sitten. Se ei ollut sopivaa millään mittapuulla mitattuna: yleisöä kohtaan käyttäydyttiin väkivaltaisesti, sitä kohti laukaistiin vaahtosammutin ja sen päälle heitettiin ulostetta, virtsaa, kananmunia ja paukkupommeja. Vai oliko siinä ehkä juuri sitä yhteiskunnallista sanomaa tai taiteellista syvyyttä, jota niin kovasti luennoillakin peräänkuulutetaan?

Jo pelkästään ensimmäisen esityskautensa aikana Katri Helena keräsi katsojia pienen kaupungin asukasmäärän verran, lähes 36 000. Se ilahduttaa, se viihdyttää, se tarjoaa katsojille koskettavan nostalgisen elämyksen tuttujen kappaleiden ja tuttujen henkilöhahmojen myötä. Näyttämöllä nähdään huikean hienoja roolisuorituksia, etenkin Sanna Majurin tulkinta itse päähenkilöstä. Jo yksinomaan visuaalisena kokemuksena musikaali on elämys. Ja tätä ei teatteri ilmeisesti saisi tarjota? Koska se on..? Hmm… Liian hauskaa(ko)..? Vai liian viihteellistä?

Sen sijaan, että luennolla oltaisiin pohdittu sitä, mitä olimme sinne tulleet pohtimaan, eli taitoani kirjoittaa teatterikritiikkiä, pohdimme sitä, millainen suhde itse kullakin on Katri Helenaan ja onko hänen musiikkinsa ja hänen elämästään tehty musikaali kieli poskessa tehtyä camp-huumoria vaiko vakavasti otettava juonne suomalaisen populaarimusiikin historiassa. Sain tehdä töitä, etten jäänyt alakynteen ja ilokseni sain päättää keskustelun kysymyksiin:

Mitä vikaa on viihteessä? Mitä vikaa on siinä, että katsoja voi poistua teatterista hymyillen, tuttuja kappaleita hyräillen?

Ei, en saanut kysymyksiini vastausta.

P.S. Erään kurssille osallistuvan potentiaalisen teatterikriitikon mielestä KOM-teatterissa täysille katsomoille pyörinyttä Totta-näytelmää on hyvä luonnehtia sanoin ”tommosta paskaa”. Täytynee siis mennä katsomaan, muutama esitys on vielä jäljellä. Mutta kuunnellaan nyt ensin yhden kappaleen verran Katri Helenaa!

http://www.youtube.com/watch?v=k2r6v193b5o