Miksi kehua on vaikea ottaa vastaan?

Tapahtui tänää: sain duunissa asiakkalta kehuja, että olen hoitanut työni hyvin ja he ovat tyytyväisiä voidessaan näyttää muille markkinoille esimerkkiä tekemäni työn kautta. 

Noh, sehän se vasta tuntui hyvältä. Ainakin 80 prosenttisesti. Se loput 20 prosenttia on sitten sitä fiilistä mistä haluaisin nyt kirjoittaa. Miksi kehun saaminen tuntuu hyvältä, mutta samaan aikaan vähän omituiselta ja saa olon tuntumaan vaivaantuneelta?

Pää tekee automaattisesti alaspäin menevän liikkeen ja silmät tapittavat lattiaan sekunnin murto-osan, kun joku sanoo kehun vasten kasvoja (in your face vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä). Reaktio on jotenkin nöyristelevä ja käy melkein jopa vähän hävettämään. 

Jos kehuminen jatkuu yhtään pidempään, tekisi mieli vaan kakistaa ulos, että ” älä nyt vaan jatka yhtään pidempään, muuten käy jo hävettämään!”

Mitä ihmettä? Tässä on nyt joku todellakin vinksallaan! 

Sitten alan miettimään, miten käyttydyin vuosia aiemmin, kun joku kehui minua ja huomaan, että silloin tosiaan vastasin kehuihin sanomalla ”noh, ei se mitään ollut, kuka vaan olisi voinut hoitaa sen, no joo mut kiitti”. 

Pää taisi mennä vielä enemmän alaspäin, kuin nyt ja taisin jopa vaivaantua kehuista. 

Wayne.W. Dyerin kirjassa ”Hyväksy itsesi, uskalla elää” (l-o-i-s-t-a-v-a kirja btw) käydään myös ohimennen läpi tätä asiaa. Olemme pienestä pitäen kasvaneet (koska meidät on kasvatettu) siihen, että itsensä ajatteleminen ja oman itsensä etusijalle laittaminen on itsekästä – ja itsekkyys, se on pahasta. 

Ei pidä olla itsekäs, vaan pitää huolehtia muista, miettiä muiden hyvinvointia, reaktioita ja mikä on muiden mielestä hyväksyttävää. Itsekkyys katsotaan negativiisena asiana ja juuri tästä uskon myös tuon vaivaannuttavan ja tosiaan, ehkäpä jopa häpeällisen fiiliksen kumpuavan, kun joku kehuu minua. 

Sehän on minun itseni esiin tuomista -> itsekästä -> eli siis väärin -> shame on you little girl!

Noh, onnekseni huomaan, että olen vuosien saatossa kasvanut ja päässyt prosenttilaskuissani jo pidemmälle, kuin vielä muutama vuosi sitten. 

Jos nykyään kehusta 80 prosenttia tuo hyvän fiiliksen ja vaan 20 prosenttia siitä saa minut vieläkin vaivaantumaan, niin suunta on oikea. 

Vielä kymmenen vuotta sitten luvut saattoivat hyvinkin olla toisinpäin. Olen siis kasvanut ottamaan vastaan kehuja, nauttimaan niistä ja sanomaan ylpeästi:

”Kiitos, tuntuupa hyvältä kuulla!”

Seuraavaksi voisinkin pohtia vähän sitä, mitä pahaa on siinä, että on itsekäs?