Muutama sana pakolaisista
Vapaaehtoistyön kautta pääsen aina silloin tällöin tapaamaan maahamuuttajia ,”pakolaisia”. Tällaiset kohtaamiset saavat aina väistämättä ajatukseni pyörimään oikeudenmukaisuuden ja etuoikeutetun asemamme ympärillä. Miten sen arjessa liian usein unohtaakin, että miten pirun etuoikeutettuja me suomalaiset ja muut länkkärit olemmekaan.
En koe asiasta syyllisyyttä eikä tarkoitus ole syyllistää muitakaan, mutta joskus on vaan pakko vähän herätellä itseäänkin ja miettiä, että mitä oikein olen tehnyt, että ansaitsen elää tällaista elämää mitä nyt elän. Siinäpä se, en mitään.
Olen itsekin maahamuuttaja, erilaisista taustoista vaan, kuin sellaiset maahanmuuttajat joista viime aikoina on paljon puhuttu. En ole paennut sotaa, mutta olen elänyt elämääni maassa, jossa asioita ei todellakaan voinut pitää itsestäänselvyytenä. Tästäkin huolimatta elämä oli ihan ok. Oli köyhyyttä, puutetta asioista ja paljon epävarmuutta, mutta ainakin oli koti ja turvallista elää. Ei ollut sotaa tai kuolemapelkoa mitä piti paeta.
Muutimme Suomeen, kun olin 7-vuotias ja vaikka elämässäni onkin sattunut sen verran, että siitä voisi kirjoittaa kirjan jos toisenkin, niin silti olen aina saanut elää sitä hyvää elämää. Ja tässä tapauksessa vertaan omia elinolosuhteitani pakolaisiin, jotka tulevat esimerkiksi Syyriasta, Tsetseniasta tai Afganistanista. Maista, joissa on kaksi vaihtoehtoa – kuolla tai taistella sodassa tai yrittää selviytyä hengissä ja lähteä pakoon.
En ole tehnyt mitään ansaitakseni tällaisen elämän. Olen vain sattunut olemaan onnekas ja syntymään maassa, jossa asiat oli suht hyvin ja saanut mahdollisuuden muuttaa maahan, jossa asiat ovat todella hyvin. Kuten ne kaikki muutkin 5 miljoonaa suomalaista, jotka voivat kiittää onneaan, että ovat saaneet mahdollisuuden syntyä ja asua Suomessa.
Myös ne pakolaistytöt, joiden kanssa saan viettää aikaa, eivät ole tehneet mitään ansaitakseen syntyä maahan, jossa on sota. Minulla on ollut onnea, heillä ei. Nyt heilläkin viimein olisi mahdollisuus elää parempaa elämää, kuin kotimaissaan, koska he ovat päässeet Suomeen. Toinen heistä muuten haaveilee opiskelevansa asianajajaksi ja toinen puhuu viittä eri kieltä, vaikka on vasta teini. Mutta koska heidän kanssa samaan aikaan on tullut satoja muitakin turvapaikanhakijoita, ovat he taas epäonnisia. Heillä on huonommat mahdollisuudet jäädä Suomeen ja elää normaalia elämää, koska kiintiöt.
Pistää miettimään miten pienestä elämä on kiinni. Minä tai sinä oltaisiin voitu syntyä esimerkiksi Afganistaniin ja olla juuri nyt maahanmuuttajia, turvapaikanhakijoita, ulkomaalaisia, paperittomia ja ulkopuolisia. Minä olisin voinut tulla Suomeen juuri silloin, kun miljoona muutakin haluaa tullla tänne ja minä olisin nyt voinut olla yksi heistä, joka ei mahtunut kiintiöön. Yritän siis pitää mielessä miten etuoikeutettu olen ja miten saan nauttia tällaista elämää, vaikka en ole tehnyt sen eteen oikeastaan yhtään mitään. Olen vain ollut helvetin onnekas.