Et tule enää koskaan olemaan yhtä kaunis kuin tänään

Muistan vieläkin, kun teininä äitini ei antanut minun meikata. Iho kuulemma vanhenee nopeammin, kun siihen laittaa kemikaaleja, sanoi äiti. 

Noh, meikkailu alkoi salaa ylä-asteella, vessassa pestiin sitten meikit pois ennen himaan pääsyä. 

Aurinkoa ei myöskään kannattanut ottaa, koska se olisi huonoksi iholle. Ei kiinnostanut, vaan makasin auringossa ilman suojaa tehostaakseni rusketusta. Siitä kiitoksena nykyään maksaläiskät ja epätasainen iho. 

Myöskään hiuksia ei saanut värjätä, koska ne ohenevat ja kuluvat, mitä enemmän niitä käsittelee sanoi äiti. Arvaahan senkin mitä siinä kävi. Muutaman riidan ja raivareiden jälkeen, marssin kauppaan ja ostin hiusvärin. Mahonginruskea oli silloin kova sana. Parin kuukauden päästä höystin värjättyä tukkaa vielä oikein permiksellä. Jeps.

Äidin varoitukset kaikuivat silloin kuuroille korville, mutta ovat kyllä jääneet muistiin. Monesti olen miettinyt, että ainakin siinä aurinkosuojassa oli ihan oikeasti perää.

Muutama vuosi sitten tein myös toisen oivalluksen: en tulisi enää koskaan olemaan yhtä kaunis, kuin nyt olen – just tässä hetkessä. 

Toki naistenlehdet, blogit ja tyyligurut olivat huudelleet tätä jo vuosia. Että arvosta itseäsi, kauneuttasi ja ainutlaatuisuuttasi, mutta hetki siihen meni, ennen kuin ihan oikeasti oivalsin mitä se tarkoittaa  – ja miten se oivaltaminen on vaikuttanut elämääni ja siihen miten katson itseäni peilistä nykyään.

– So what, jos mulla on selluliittia perseessä? Ainakin se takalisto on vielä toistaiseksi ihan terhakka, sillä 10 vuoden päästä mulla edelleen tulee olemaan sitä selluliittia ja tämän lisäksi vielä roikkuva perse, koska maan vetovoima. 

– So what, jos mulla on jo nyt kolmekymppisenä ryppyjä silmäkulmissa ja otsassa? Kahdenkymmenen vuoden päästä niitä tulee olemaan vielä enemmän ja ne tulee olemaan paljon isompia ja syvempiä, kuin nyt. 

– So what, jos mulla on nyt vähän oudon näköiset ja roikkuvat tissit? Parin raskauden ja imetyksen jälkeen katson todennäköisesti ketunneniäni peilistä ja mietin oliko mulla joskus tissitkin?

– So what, jos tukkani ei ole niin paksu ja kiiltävä, kuin Blake Livelyllä. Kolmenkymmenen vuoden päästä voin olla onnellinen, jos mulla on edes tukkaa päässä. (Tosin ehkä sen hiustenvärjäämisen olisi ihan oikeasti voinut aloittaa vähän myöhemmin. Olit oikeassa äiti.)

– Ja so what, jos mulla on vähän vetelät käsivarret ja allit. Kahdenkymmenen vuoden päästä ne tulee olemaan mulla edelleen. Ne allit vain roikkuu matalammalla ja kaupan päällisenä saan vielä roikkuvan ihon, koska ihan kaikkeen ei sali ja treenikään pysty. 

Joten, kun tänään katsot itseäsi peilistä, muista nämä asiat. Olet tänään just niin kaunis, kuin sun pitääkin olla. 

Ja ei, en missään nimessä tarkoita, että vanheneminen rumentaa. Mutta uskallan väittää, että kun makaamme vaipat jalassa, ryppyisenä, harvahiuksisena ja hampaattomina vanhainkodissa, mielessämme on aivan muut asiat, kuin ulkonäköömme liittyvät huolet… Silloin saatamme vain miettiä kaikkia niitä turhia hetkiä, jotka käytimme, kun murehdimme vuodesta toiseen milloin mitäkin asiaa ulkonäössämme, vaikka todellisuudessa olimme koko ajan kauniita.