Kiitoskirje vuodelle 2017
Rakas 2017.
Alkumme oli vähän nihkeä. En ollut kauhean innostunut toivottamaan sinua tervetulleeksi. Olin juhlistamassa sinua, vaikka en oikeastaan halunnut olla. Mutta koska jotenkinhan sinua piti silti juhlistaa, niin tämä oli paras vaihtoehto. Keskiyöllä katsoin telkkarista, kun sinua varten ammuttiin raketteja ja Sandstorm pauhasi. Oli vähän tylsää.
Vähän kuivan alun jälkeen alkoi kuitenkin näyttää paremmalta. Pääsin kanssasi paikkoihin, joista minulla on upeita muistoja. Reissasin paikkoihin, joista unelmoin lapsesta saakka. Kiitos siis jo tässä vaiheessa 2017, toteutit (ainakin) yhden unelmistani.
Kun kuukaudet kuluivat huomasin yhä enemmän miettiväni millaista elämää haluan elää. Koko ajan arvoin ja emmin ja oli vähän sellainen olo, että mihin oikein kuulun. Koti ei oikein tuntunut kodilta ja mikään ei oikein tuntunut omalta. Koko ajan teki mieli jotain muuta ja jonnekin muualle.
Teki niin kovasti mieli ottaa ja lähteä, mutta jokin piti paikallaan. Rakas 2017, olet varmaan repinyt pelihoususi monta kertaa katsellessa menoani ja jossitteluani. Sori siitä, mutta olet varmaan jo oppinut, että olen aikamoinen mietiskelijä ja pyörittelen pienessä päässäni ajatusta, jos toistakin. Jos juttelet muille kavereillesi, kuten vuodelle 2007, 2011 ja 2013, niin huomaat, etten todellakaan ole aina miettinyt asioita näin paljon. Teot ennen miettimistä, olisi voinut olla mottoni.
Olet siis jotenkin muuttanut minua Rakas 2017.
Olen nauttinut paljon seurastasi. Olen tänä vuonna viettänyt enemmän aikaa itseni ja sinun kanssasi, kuin koskaan aiemmin. Se on ollut ihanaa, koska se on myös avartanut silmiäni siitä millaista elämäni on nyt ja millaisena sen haluaisin nähdä tulevaisuudessa. On pitänyt luopua, saadakseen tilalle jotain parempaa. On pitänyt katsoa peiliin ja olla uskollinen itselleen. Olet saanut minut tekemään rohkeita ja kipeitä tekoja, joita olen miettinyt, mutta en ole uskaltanut tehdä. Vaikka ne epäilyttivätkin, sydämessäni tiesin koko ajan, että ne oli tehtävä.
Kuten James Bay laulaa: I used to recognize myself, It’s funny how reflections change, When we’re becoming something else, I think it’s time to walk away.
Ja nyt näin matkamme loppupuolella oloni on kevyempi, kuin pitkään aikaan. Tuntuu, kuin olisin askeleen lähempänä sitä mitä halusin olla, kun matkamme alkoi. Olen rehellisempi itselleni, en tuhlaa energiaani ja aikaani vääränlaisiin ihmisiin, koti tuntuu kodilta ja nyt on jopa sellainen olo, ettei tee ainakaan vielä mieli lähteä mihinkään. Kuten aikaisemmat kaverisikin, teit minusta taas hitusen itsevarmemman.
Kiitos siis sinulle 2017 yhteisestä matkastamme. Olet ennenkaikkea rohkaissut kulkemaan omia polkuja. Katso nyt tätä bloginalkuakin, en olisi ryhtynyt siihen ilman sinua.
Katsotaan mitä kaverillasi 2018 on tarjottavana.
Lue lisää: Kuinka onnelliseksi tullaan?