Pitääkö muiden kuin vanhempien sitoutua lapsen elämään? Mielestäni ei.
Sain jokin aikaa sitten erikoisen viestin. Siinä sanottiin, miten lapsen elämään tulee sitoutua läpi lapsen elämän. Kyseessä oli siis lapsen vanhempi, joka laittoi minulle tämän viestin. Hän syytti minua siitä, että en ole enää läsnä hänen lapsensa elämässä vaan suosin enemmän toisia saman tuttavapiirin lapsia. En siis ole sitoutunut hänen lapseen.
Ja jotta asia aukeaisi paremmin, kerron vähän taustoja. Vietin vuosia sitten hyvin tiiviin kuukauden tämän perheen kanssa, koska asuin heillä. Väistämättä olin siis paljon tekemisissä perheen lapsen kanssa. Lapsi on hyvin ujo ja vaikeasti lähestyttävä, meni päiviä ennenkuin hän edes uskalsi puhua minulle ja sain luotua häneen jonkintasoisen siteen. Sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja näin tätä perhettä muutaman kerran vuodessa.
Taas tämä toinen tuttavapiirin lapsi, jota äidin mukaan suosin, asuu samalla paikkakunnalla, kuin minä. Näen siis luonnollisesti tätä perhettä enemmän. Koska lapsi on myös hyvin sosiaalinen, tulee hän itse ottamaan kontaktia ja oleminen hänen kanssaan on muutenkin ”soljuvaa”.
Tämä äidin vaatimus siitä, että minun tulisi olla läsnä hänen lapsensa elämässä herätti itsessäni paljon ajatuksia. Ensinäkin, on mielestäni täysin kohtuutonta olettaa, että muut kuin lapsen vanhemmat tulisivat aina olemaan läsnä lapsen elämässä. Minä en ole mitään sukua tälle lapselle, en ole edes kummi. Hän vain sattuu olemaan läheisen tuttavani lapsi. Täytyykö minun nyt siis ajatella myös tuttavani lasta, jos haluan esimerkiksi muuttaa ulkomaille? Tai jos muutan toiselle paikkakunnalle, onko minun vastuullani käydä vierailulla tuttavani perheen luona hänen lapsensa takia? Tai mitä jos haluan vain nähdä tuttavaani ja jutella aikuisten kesken, eikä kiinnosta leikkiä barbi- tai autoleikkejä? Tai mitä jos satun sinä päivänä olemaan poissaoleva, eikä todellakaan kiinnosta olla läsnä lapselle.
Onko syy minussa, jos toiset lapset ottavat minuun helpommin kontaktia, kuin toiset? En näe miten se on minun syytäni, jos tuttavani ujo lapsi (jota tosiaan näen muutaman kerran vuodessa, koska asumme eri paikkakunnilla) ei ota minuun samalla tavalla kontaktia, kuin se toinen sosiaalinen lapsi. Ei se ole mitään suosimista minun puoleltani, lapsi itse tekee siinä valinnan. En näe miten on minun vastuullani viihdyttää vierasta lasta ja ottaa häneen kontaktia, vain koska hän sattuu olemaan tuttavani lapsi. Enkä todellakaan näe miten on minun vastuullani ollaa läsnä lapsen elämässä vain siksi, koska vuosia sitten asuimme lyhyen ajanjakson yhdessä ja olimme silloin lapsen kanssa tiiviimmin tekemisissä.
Mistä lähtien vanhemmilla on ollut oikeus vaatia muita ihmisiä olemaan läsnä lapsensa elämässä?
Tottakai ymmärrän, että uusia puolisoita ei noin vain esitellä lapsille, mutta onko oikein vaatia ystäviä, tuttavia tai sukua olemaan sitoutunut lapsen elämään? Mielestäni ei. Itse olen lapseton, enkä suuremmin (vielä) haikaile omien enkä toistenkaan lasten perään. En tunne vauvakuumetta, enkä saa muutenkaan erityistä tunnereaktiota, kun joku tuo vauvan lähelleni. Ei tule awww:ta eikä tule myöskään pakokauhua, toisin sanoen ei vaan tunnu missään. Lapset on minulle siis aika neutraali maaperä.
Aloin myös miettimään kummiutta ja siihen liittyviä vaatimuksia. Se, että joku valitsee toisen ihmisen lapsensa kummiksi, ei missän nimessä tarkoita, että nyt tulee olla superkummi ja olla läsnä lapsen elämän kaikissa käänteissä. Ei todellakaan. Kukin toimii omalla tavallaan. Toiset lähettävät lahjan syntymäpäivänä, toiset kysyvät viikottain kuulumisia. On todella väärin vanhemmilta laittaa painetta kummin harteille siitä miten hänen tulisi kummiutensa hoitaa.
Tai mitä jos kummin ja lapsen vanhempien elämät, kiinnostuksen kohteet ja toimintatavat menevät eri suuntaan? Mitä jos toisesta tulee pullantuoksuinen supermutsi ja toisesta villi ja vapaa sinkku? Täytyykö kummin silti olla jatkuvasti tekemisissä perheen kanssa ja olla läsnä kummilapselle, koska hänet on aikoinaan valittu lapsen kummiksi ja hän on lupautunut kummiksi? Mielestäni ei.
Uskon, että tässä omassa tapauksessa on kyse siitä, että äiti tietää lapsensa olevan vähän erilainen tapaus ja että monen on vaikea saada lapseen kontaktia. Ja koska minä aikoinani bondasin lapsen kanssa, olettaa äiti, että minä olen tulevaisuudessakin aina se joka on lapsen kanssa, kun näen perhettä. Ja on minun vastuullani ottaa lapseen kontaktia, vaikka lapsi ei sitä itse tekisikään. Tällaisen vastuun vierittäminen harteilleni, on kuitenkin täysin kohtuutonta ja väärin, ja ei todellakaan lisää haluani olla läsnä lapsen elämässä.
Mutta millaisia ajatuksia tämä teissä herättää? Koetteko samanlaista painetta ystävien tai muiden läheisten lasten seurassa? Täytyykö aikuisen (muiden kuin vanhempien) olla läsnä lapsen elämässä loppuun saakka, sen jälkeen kun lapseen kerran tutustuu?
Lue myös:
Sanoin heipat pitkäaikaisille ystävilleni ja oloni on parempi, kuin vuosiin