Kyseinen pohdiskelma on rustattu viikolla, kun Lissabonissa toista kertaa satoi oleskelu aikana. Erinäiset laiskuuspohjaiset syyt johtivat kyseisen tekstin myöhäiseen julkaisuajankohtaan ja tapahtumarikas ajanjakso venytti kirjoitelman kilometrikuntoon. Halusin kuitenkin kertoa aivan kaiken:

Kuten elämässä toisinaan, myös Portugalissa, välillä sataa. Sadepäivieni Portugali on liukas kaupunki täynnä tummia sateenvarjoja, joita väistellessä jalka saattaa lipsahtaa sateen kiillottamalla kaakelilla. Onnellista sateessa on kuitenkin se, että kaduille usein jätetyt koirien jätökset katoavat hiljalleen näköpiiristä. Saapuessani Lissaboniin kaduilla sai suorastaa väistellä astumasta miinoihin, mutta nyt kyseinen tavara on mystisesti hävinnyt. Elämän pieniä ilojahan ne ovat. Myös tällaiset paskajutut. Omaksi viihdykkeekseni lasken kertoja, jolloin sellainen on osunut jalkapohjaan, mutta olen edelleen tuloksessa 0. Ystävieni kohtalo ei ole ollut yhtä onnellinen.

Juuri tämä kyseinen sadeviikko aikana, jolloin olen oleillut täällä metallikaiteisten parvekkeiden maassa, osui parhaaseen opiskeluaikaan eli tenttiviikolle. Laiskuuksissani olin kuitenkin valikoinut itselleni vain muutamia kursseja, joten luku-urakkani kohdistui vain yhteen monivalintatenttiin. Tenttitilaisuus oli mainettaan tiukempi, mutta sijoittui koulun yhteen hienoimmista historiallisista saleista. Muinaiset suurmiehet katselivat taulujensa kehyksistään, kun lottosin monivalintoja suurella hartaudella. Saatuani valintani ympyröityä purjehdin salista ulos tiedostaen, että kahden viikon pääsiäislomani oli vihdoin onnistuneesti alkanut. Nyt ongelmana vain oli se, ettei sateenpieksemä Lissabon ole täysin tekemisrikas paikka. Ystävieni takoessa päähänsä vielä operatiivista johtamista tai valloittaessa muita mantereita, päätinkin istua perseelleni ja kirjoittaa sinne hiljakseen lämpiämään Suomeen, mitä täällä on oikein tullut puuhasteltua.

Mitä tässä on siis tapahtunut: matkustin Portoon, Aveiroon ja Nazaréen, opettelin surffaamaan, äänestin Suomen suurlähetystössä ja onnistuin löytämään hiivaa ruokakaupasta. Jokainen näistä hetkistä oli suuri ja merkityksellinen, mutta ajallisesti Porto vei suurimman osuuden.

Porto olikin minulle positiivinen yllätys. Portugalin toisiksi suurimmaksi kaupungiksi se oli siisti ja Lissabonia modernimpi paikka, vaikkakin todella paljon pienempi. Portossa kävellessä tuli tunne, että joka viideskymmenesmetri näkee jotain merkittävää. Kirkko, patsas, suihkulähde, uusi kirkko, silta, kirkko, suihkulähde… Kuin Lissabon, joka olisi pakattu zip-tiedostoksi kompaktiin muotoon.

Olihan siellä siis paljon omaakin. Porton kaupunkia halkaisevat upeat sillat, joista hienoimman ja mahtavimman rautatiesillan päälle pääsee kävelemään. Muistomerkkejä ja siltoja enemmän ihastuin kuitenkin siihen, kuinka Portossa on osattu vangita osaksi kaupunkia se vihreys, joka Lissabonista kipeästi puuttuu. Ihanat pienet puistot kiersivät jokirantaa ja toinen toistaan kauniimpi maisema kaupunkiin loi Portoon jotain niin kiehtovaa, että sen pukeminen sanoiksi on vaikeaa.

Kaupunki oli todella kaunis. Tämän sanon siis silmillä, jotka ovat tässä kuukausien aikana tottuneet rähjäisyyteen ja siihen, ettei joka talossa vaan voi olla kaikki seinät tallella. Minun näkökenttäni osaa jo suodattaa tällaiset epäkohdat pois, koska ne nyt vain kuuluvat tähän pakettiin asua Portugalissa. Nämä silmät näkivät Porton Lissabonin pikkusiskona, modernina ja teknisesti kehittyneempänä, mukavana viikonloppulomakohteena, mutta kuitenkin kovin pienoisena paikkana. Suomen seinällisyyteen tottuville Porto saattaa olla monia muita Portugalin kaupunkeja mukaillen mahdollisesti vähän karkea, jopa hieman rähjäinen. Portugalissa kun epäkohdat nähdään toisinaan kevyempinä esteinä kuin siellä Suomessa. Tällä kyseisellä Porton reissulla näin esimerkiksi jopa kaksi haljennutta talon seinää, jotka olivat ongelmanratkaisukeskeisesti korjattu ilmastointiteipillä. Siitäpä oiva vinksuli sinne Oulun Swecon korjausrakentamisen osastolle: halvemmallakin voi päästä.

Portolla on toki muutakin annettavaa kuin kaupungin kauneus ja iän ikuiset Azulejo-laatat. Esimerkiksi turisteja täyteen pakkautunut Lellon historiallinen kirjasto ihastutti ja sen arkkitehtuuri sai ymmärtämään, miksi J.K.Rowling etsi inspiraatiota Harry Potteriin juuri sieltä. Myös torninosturien määrä kaupungissa oli käsittämätön. Niitä pystyi näkemään yli kymmenen yhdellä vilkaisulla.

Portossa on myös keksitty maailman historian kuvottavin ruokaelämys, francesinha, eli karkeasti suomennettuna pikkuranskalainen. Kyseinen erikoisuus koostuu paahtoleivästä, jonka väliin on työnnetty jos minkä sortin eri lihaa, leikkelettä, pekonia sekä makkaraa ja onnekkaimmat saavat vielä puolikypsän kananmunan päälle. Koko komeushan lilluu tietenkin kaljalla maustetussa salaisella reseptillä tehdyssä tomaattikastikkeessa. Kyseistä kaljaleipästä tuli maistettua lähtöpäivämme aamusella ja tämän maun saattelemana olikin ihan hyvä poistua Portosta. Portviinipullo jäi ostamatta, mutta muistoksi Portosta jäivät airbnb:sämme Christiano Ronaldo -pyyhkeen avulla järjestetyn limbokisan tuottamat polvimustelmat. Sinerrys katoaa, mutta se kunnia, minkä ihminen saa taivuttaessaan selkäänsä eniten Ronaldon valvovan katseen alla, ei poistu koskaan.

Toki reissulla harrastettiin muutakin kuin limboa ja maisemain bongausta. Kävimme tutustumassa Porton naapuriin, Aveiroon, jota kuvaillaan Portugalin ikiomaksi Venetsiaksi. Oikeassa Venetsiassa käymättömänäkin joudun valitettavasti myöntämään, ettei kaupunki ehkä ole täysin maineensa arvoinen. Suloinenhan Aveiro toki on ja sitä ihan oikeasti halkovat Venetsian tyyliset kanaalit, mutta päiväretkeä pidempää aikaa ei ehkä kannata sinne varata. Aveiron erikoisuus on kuitenkin munasokerivaahdolta maistuvat Ovos moles -leivokset, jotka saavat pohtimaan, miksi portugalilaisilla on niin suuri fiksaatio muna-aiheisiin leivonnaisiin.

Näin siis valloitimme pohjoisen. Portosta lensimme takaisin kotiin Lissaboniin, jossa matkaeväät saikin pakata heti uudestaan laukkuun. Koska tenttiviikon jälkeen viikonloppu oli vapaa, otin taas seuralaiseni kainaloon ja puksuttelimme bussilla Nazaréen, kaupunkiin, jolla on Guinnessin maailman ennätys suurimmista aalloista. 30 metriset hirmuaallot jäivät meiltä näkemättä, ja hyvä niin, sillä päivä oli muutenkin turhan sateinen ja huuhtoutuminen Atlantin merivirtoihin olisi voinut latistaa tunnelmaa jo liiaksi. Kuitenkin kaupunkina Nazaré oli ihan hauska. Jyrkänteen molemmin puolin kaupungin vesirajassa näkyi hiekkarantaa kilometrien päähän. Pienellä kalastajakylällä ei ollut oikein vesiaiheidensa ohella juuri tarjottavaa kuivan maan kävelijöille, mutta hurjapääsurffarin paratiisi se on. Kivikkoiset rannat ja korkeuksiin kohoavat aallot nostattavat varmasti lainelautailijan henkivakuutuksen vuosierän pilviin. Kovan uhoamisen jälkeen jätimme kuitenkin Nazarén surffipuuhat niille, joiden itsemurhavietti kantaa pidemmälle.

Vaikka jänistimmekin Nazaressa, ei surffitouhu nyt ihan kokematta ole jäänyt. Olen saanut huomata, että sehän onkin vallan lystiä puuhaa. Oikeastaan suolaveden meneminen silmään, korvaan ja nenään ei ole koskaan ollut yhtä hauskaa. Kokeilunhalussamme ostimme liput surffitapahtumaan, jossa ohjaajan ohella pääsi tutustumaan lajiin. Alkulämmittelyn ja rantahiekan kauhomistreenin jälkeen mereen pulahtaminen tuntui virkistävältä ja jännittävältä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun huomasin, että nimensä mukaisesti myös märkäpuvun sisälle pääsee sitä märkää. Kuminen asu kuitenkin lämmitti niin, ettei kylmä päässyt yllättämään kuin vasta ihan viime minuuteilla.

Tunnilla aallon tullessa ohjaaja työnsi lautaan vauhtia, kertoi milloin kauhoa ja tehdä take off eli ponnistaa laudan päälle. Ohjeet olivat selkeät ja homma ainakin paperilla tosi tuntui yksioikoiselta. Muutaman alkukaatumisen ja tyrskyyn pää edellä sukeltamisen jälkeen tunsinkin jo itseni täysin prosurffaajaksi tai realistisemmin ehkä keskivertoa paremmaksi aloittelijaksi.  Siinä omaa egoa hivellessäni mietin kuitenkin, ettei paikkani ole vielä Nazaréssa. Näin kotiväen tarvitse seurata niin ahkerasti mediasta ’’virta nappasi turistin’’ -tyylisiä otsikkoja.

Hyvin siis menee, vaikka toisinaan onkin ollut suolavettä korvassa. Ja nenässä. Ja suussa. Ja meressä. Koko aikanihan ei siis tietenkään ole ollut reissusta toiseen rynnistämistä, vaan väliin mahtuu ihan aitoa arkea likapyykkikasoista korkeuksia hipoviin tiskivuoriin. Olen kuitenkin ollut täällä portugaliadaptoitumisen ohella myös hyvä Suomen kansalainen. Poliittisesti enemmän tai vähemmän valveutuneena kävin täyttämässä kansalaisuusoikeuteni ja suuntasin vaaliuurnille.

Äänestäminen onkin kuulunut kuulumistenkyselijöiden lempikysymyksiin siitä, mitä täällä oikein puuhastelen. Se on hyvä, että äänestäminen kiinnostaa ihmisiä ja tunnen suurta iloa siitä, että juuri minun ääneni käyttäminen tai paremminkin käyttämättä jättäminen herättää näin suurta uteliaisuutta. Ei siis hätää, sillä minähän se tempaisin käydä äänestämässä Suomen suurlähetystössä rakkaista rakkaimpien suomalaisystävieni kanssa. Suurlähetystö sijaitsee Lapassa eli karkeasti suomennetusti maljakotilossa, suurlähetystökaupunginosassa, jossa palatsit kilpailevat aitojensa korkeudella. Lapassa näkyy vanha rakennuskanta ja siellä haisee vanha raha ja mahtavuus. Tästä huolimatta meidän suurlähetystömme oli vaatimattomasti tyytynyt vähän vähempään. Ovipuhelinta soittaessa kuului asiallinen huomenta taitettuna portugalilaisella aksentilla ja piippaus ovenavauksen merkiksi. Oven avautuessa sisällä sykähti, tuntui suorastaan jännittävältä.

Azulejo-tiilien vuoraama rakennus kätki sisäänsä virastolta näyttävän tilan, jossa kolmannessa kerroksessa odotti maailman kotoisin asia: suomalaisten muodostama hiljainen ja täysin suora jono. Koska tilanne oli kuin toisilleen ennestään tuntemattomien ihmisten sukukokouksesta, innostuivat täysin vieraatkin ihmiset ihan small talkin huumaan, kun vaihdettiin kuulumisia siitä, millaista on olla suomalainen täällä Portugalin kaakeliviidakon keskellä.

Kesken juttujen kuitenkin vuoroni jonossa oli siirtynyt kärkipäähän ja mustaan pukuun pukeutunut komea portugalilaisherrasmies ohjasi minut lukitun lasituulikaapin läpi äänestystilaan, josta varmistin vielä ehdokkaani numeron aulassa olevasta äänipiiriposterista. Äänestin vanerikopissa niin kuin olen aikaisemmin äänestänyt Laukaassa, Jyväskylässä ja Tampereellakin. Minun ääneni leimattiin ja kirjoitin osoitteeni, nimeni, vaalipiirini, vaalipiirini osoitteen ja vaalipiirini postinumeron lähetyskirjeeseen. Vaikka kyseessä olikin vasta ennakkoäänestys, sain tiputtaa vaivalla askartelemani äänen vaaliuurnaan ihan pää-äänestyspäivän tapaan. Kaiken tämän näkemäni vaivan jälkeen mietin mielessäni, kuinka Tampereen vaalipiiri nauraisi partaansa, jos olisinkin lähettänyt heille Portugalista asti yhden äänen Aku Ankalle. Tätähän en tietenkään tehnyt, koska äänestykseen tulee suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella ja omaa poliittista vakaumusta toteuttaen. Näin ollen raapustelin lappuseen siis kirkkoveneen.

Tällaista täällä siis! Äänestämistä, reissuja, koulua, ystäviä ja ennen kaikkea teetä ja tiskausta. Yllättävää kyllä, mutta arki on arkea täällä Portugalissakin. Paketti on vaan erinäköinen. Ehkä vähän jännittävämpi, mutta kuitenkin paketin muotoinen. Minun paketistani saa pienen kulinaristisen palan, jos käy katsomassa myykö paikallinen Lidl-kauppaketju siellä Suomessa Pastel de Nata -leivoksia. Ne ovat näitä portugalilaisten suurimpia herkkuja ja ainakin lähtiessäni niitä sai Lituskan valikoimasta paistopisteeltä. Täällä paikallinen Lidl myy portviiniä siis ihan Lissabonissakin ja uskon vakaasti, että se päätyy vielä ostoskoriini. Tommylle tiedoksi, ettei kyseistä kokemusta pääse eroon kahdesti. Pistäkäähän siis suut makiaksi siellä Suomessa ja voikaa oikein hyvin!

Ja näin loppuun vielä mummolle tiedoksi, ettei äänestyslipukkeestani löydy sitä kirkkovenettäkään. Tosissaan numeron laitoin. Ihan oikeasti.

Rakkaudentäytteisiä terveisiä kotiin!

Minun kotini on Estrelassa suloinen yksiö, jonka sisäpuolelle olen luonut oman pienen Suomeni. Näiden seinien sisällä on minun suomalaisuuteni, äidinkieleni, jauhelihapihvini ja sellainen turvallisuus, jonka voi saavuttaa vain täysin tutussa ympäristössä. Täällä olen kukkulani kuningas, ajan hermolla ja aallon harjalla. Kun avaan ulko-oven, asetelma muuttuu. En ole enää turvallisessa Suomessani, vaan puheliaiden ihmisten Etelä-Euroopassa, jossa ensimmäiseksi vaihdan kuulumiset portailla istuvan naapurini kanssa. Vaikka emme ole koskaan tavanneet, hän ilahtuu hillittömästi, toivottaa hyvää iltapäivää ja sanoo ’’tudo bem?’’. Vastaan, että kaikki on vallan mainiosti ja kysyn, miten hänen päivänsä etenee. Também tudo bem.

Olen huomannut, että ulko-oven eri puolilla olevat maailmat ovat täysin toisistaan eroavaiset. Joka päivä minut yllättää oven toisella puolella oleva lämpö, joka säteilee viimeiseenkin kaamosmasentuneeseen soluuni. 10 sentin paksuinen ovi erottaa jotain taianomaista, suorastaan jännittävää. Tunnen olevani Narniassa.

Olen päättänyt integroitua Portugaliin. Opettelen kieltä ja tapoja. Katson paikallisia uutisia paikallisella kiellellä, paikallisesta televisiostani. Omistan jopa paikallisen kauppaketjun bonuskortin. Kortissa lukee ’’poupa mais’’, säästä enemmän ja minähän säästän.

Kyseisen kortin hankkiminen ei kuitenkaan ollut mikään itsestään selvä asia. Portugalia ja sen ihmisiä nimittäin pyörittää veronumero, jota vinguttamalla saa verohelpotuksia esimerkiksi julkisesta liikenteestä, ruokaostoksista ja asunnon vuokrasta. Tarvitsen siis byrokratiaa säästääkseni enemmän. Minun korttini mahdollisti Portugalin kaksoiskansalaisuuden omistava ystäväni, joka muiden veronumerollisten portugalilaisten tapaan sai ylimääräisiä kortteja perheenjäsenille jaettavaksi. Voisinkin siis sanoa, että olemme täällä yhtä suurta perhettä.

Aina kaikki ei kuitenkaan suju yhtä virtaviivaisesti kuin kyseinen korttiasia. Uusi kieli ja kulttuuri on aina uusi ja kummallinen, vaikka motivaationa olisi ase ohimolla. Tuliaseväkivallalla ei ole täällä vielä uhkailtu, mutta elämää helpottaakseni toivoisin oppivani ripeämmin. Esimerkiksi ensimmäiset pari viikkoa pesin pyykkini huuhteluaineella, kunnes minulle vinkattiin, ettei pesutulos tällöin ole pakosti se paras mahdollinen. Piristystarkoituksessa tilaamani pieni kahvi oli vajaan mukillisen sijaan puolikas espressokupponen. Ostin myös hiivan sijasta leivinjauhetta ja työnnän joka kerta ovia, joissa lukee puxe eli vedä.

Välttääkseni vastaavan käytöksen sivistän itseäni opettelemalla portugalia koulussa. Opettaja puhuu pelkkää portugalia ja vasta ehdottoman epätoivon partaalla selittää meille ei-niin-lahjakkaille tärkeimmän englanniksi. Espanjalaiset kanssaopiskelijat heittävät opettajan kanssa hyvää läppää samalla, kuin toistelen päässäni lausetta ’’eu não compreendo’’ ja toivoisin ymmärtäväni.

Opetustyyli eroaa muutenkin pohjoismaalaiseen tapaan totutusta mukavasta passiivisesta möllötyksestä, joka on itselleni jo lähes harrastustoimintaa luennoilla. Täällä pitää osallistua, keksiä oma mielipide ja ilmaista se kaikkien kuuluville. Ranskalais-pohjoismaalainen ryhmämme sai kipakan palautteen osallistumattomuudesta ja nykyään en enää uskalla olla osallistumatta. Osanottamista kuitenkin helpottaa se, ettei epäonnistuminen täällä ole samanlainen sosiaalinen itsemurha kuin Suomessa. Välillä se on ihan hauskaakin. Möhläyksistäni oppiessani ja ymmärryksen kasvaessa, alankin jo hiljakseen saavuttamaan kärryä, jolta jo aikaa sitten putosin.

Kielen opettelun lisäksi Portugaliin integroitumiseeni kuuluu vahvasti myös rennomman aikataulukäsityksen hankkiminen. Kaikki täällä on vähän myöhässä ja sinne päin. Tänään myöhästyin ensimmäisen kerran tunnilta röyhkeästi kolme minuuttia. Olin silti paikalla ensimmäisten joukossa.

Lähtöaikojen lisäksi myös ruoka-aikoja on täytynyt vähän sysätä iltaan päin. Normaali päivällisaika on yhdeksän ja kymmenen välissä, mutta on ihan ok syödä myös yhdeltätoista. On myös ihan jees kutsua ihmisiä kyläilemään puoli kymmeneltä illalla, koska mitä sitä muuta ruuan jälkeen tekisi. Yöihmisenä tämä ei ole minulle ongelma ja voisin kyllä jopa tottua tähän.

Kaikista kotimaisista tavoistani en ole kuitenkaan luopunut. Juon kahvini edelleen suomalaista kahvia lähinnä olevana americanona vahvan espresson sijaan, vaikkakin espresso alkaa hiljalleen maistua moottoriöljyn sijaan ihan juotavalta.  Teen myös kotonani kasvissosekeittoja muun tutun ja turvallisen ruuan ohella sekä pidättäydyn koskemasta tiskeihini pesusienellä. Ostin puhdistustoimenpidettä varten ihka-aidon tiskiharjan, joita oli kaupassa jopa kolme kappaletta.

Ulko-oveni sulkeuduttua tunnen helpotusta sukeltaessani omaan pieneen Suomeeni, jossa kengät otetaan pois jaloista ja kielenä puhutaan sitä ensimmäistä kotimaista. Sukkasilteni tepsutan ympäri asuntoa, harjaan tiskejä ja syön jauhelihapihvejä. Haluan ylistää kulttuuriani kotonani sillä, kun aamulla avaan oven, olen taas auringossa.

Halauksia sinne!