Seuraava teksti on raapusteltu hieman laskiaisen jälkeen, joka jäi erinäisten kiireiden takia julkaisematta ajallaan. Mennäkseni kuitenkin asiaan:

Minulla on ikävä pulkkamäkeen. Kiitämään valkoisella lumella pomppuista mäkeä alas ja huutamaan pitkiä pellavia niin, että viljapeltojen korret kasvaisivat ensi kesänä ennätysmittoihin. Ongelmalliseksi asian tekee se, että Portugalissa pulkkamäkeä on hyvin haastavaa löytää. Pulkkamäen asiaa täällä kuitenkin ajavat jyrkät kaakeloidut kadut, joilla liukastumisen jälkeiset muutamat sekunnit voivat tuoda mieleen välähdyksen pulkkailun hienoudesta. Muutama päivä sitten ollutta laskiaista mietiskelemällä ja pienimuotoisesti juhlistamalla päätinkin raapustella siitä, millaista on juhlia täällä kaakeloitujen katujen maassa.

Kun Suomessa vietetään laskiaista raikkaassa ulkoilmassa kermatäytteistä pullaa nauttien, Portugalissa on käynnissä hiukan erilaisempi juhla nimeltä Carnaval. Juhlan alkuperäisenä tarkoituksena on lihasta luopuminen ja siten laskeutuminen paastoon, joka toteutetaan ahtamalla itsensä täyteen lihaa, rasvaista ruokaa ja viiniä. Vahvasti epäilen, että paasto jää nykyaikana jo useammalta väliin, mutta juhlaa ei ole sentään unohdettu.

Portugalissa Carnaval muistuttaa kovin suomalaista vappua, jossa pukeudutaan höpsösti, käytetään naamareita ja saatetaan hankkiutua hilpeään tilaan. Erilaiset kulkueen kuuluvat asiaan ja monet matkustavatkin Torres Vedrasiin kokemaan ainakin Lissabonin lähialueiden suurimmat paraatit. Kuuleman mukaan ne muistuttavatkin Brasilian Rio de Janeiron karnevaaleja pienoiskoossa ja sillä erotuksella, etteivät naiset ole pukeutuneet niin paljastavasti. Portugalissa eletään kuitenkin vasta alkukevättä, joka tarkoittaa, ettei 18 asteen lämpötila vielä riitä esittelemään aitoa portugalilaista pakaraa.

Itse en ole väkijoukkojen ja kovan mölyämisen suuri ystävä, joten jätin juhlahumun suosiolla tarvitseville. Jälkeenpäin kuulin, että Lissabonissa järjestetyt paraatit koostuivat lähinnä joukoista brasilialaisia, musiikkia huudattavia nuoria ja nuorenmielisiä, jotka velloivat kadulla tasaisena merenä ja yrittivät herättää Rion tunnelman henkiin. Kuuleman mukaan tunnelma jäi ehkä vähän puolitankoon ja muistuttikin enemmän kadulla tapahtuvaa julkijuopottelua. Jos siis kaipaa tammikuun joen kaupungin (sitä se Rio de Janeiro portugaliksi tarkoittaa) tunnelmaa, kannattaa suunnata tie Torres Vedrasiin, jossa viini virtaa ja pukuna on muutakin kuin festarimuotina suomessakin ollutta naamaglitteriä. Sitä nimittäin riitti täällä Lissabonissakin. Jopa raavailla miehillä oli kimaltevat glitterposkipäät.

Vaikka karnevaaliaikaa juhlistinkin lähinnä yrityksellä tehdä laskiaispullaa, en ole juhlia näin muuten jättänyt väliin. Suomen opiskelijakulttuuria mukaillen täällä on haluavalle aina jossain juhlat. On baarikierrosta, kotibileitä, pre-drinkkejä, clubeja, beach partyä (siis ihan oikealla rannalla eikä Suolijärvellä), flatpartyja, megabileitä ja tietenkin ihan kasuaalia puistokaljoittelua. Juhlatoiminnan perusperiaate on sama kuin siellä Suomessakin, mutta toteutus se vasta jännittävä onkin.

Paikallisten the party paikka on juhlakaupunginosan maineessa oleva Bairro Alto (kirjaimellisesti korkea asuinalue), jonka kapeille kujille ja kaduille kokoontuu lähes päivittäin satoja juhlamielisiä nauttimaan seurasta ja koomisen edullisesta kaljasta. Siinä missä Suomen baarissa joutuu pulittamaan yli 6 euroa puolen litran oluesta, Portugalissa joutuu kaivamaan kuvetta vain puolentoista euron verran. Puolen litran sangria ja 0,3 litran niin sanotut hienommat drinkit, kuten mojitot tai brasilialaiset caipirinhat maksavat noin 3 euroa. Humputteluun täällä ei siis tarvita kovinkaan suurta budjettia. Samaan hintatasoon päästään myös kilpailevalla juhlakadulla, Pink Streetillä, joka on maalattu nimensä mukaisesti kokonaan vaaleanpunaiseksi.

Homman juoni on kuitenkin siinä, etteivät tällaiset baarit saisi ikinä toimilupaa tai asiakkaita Suomessa. Kuppilat sijaitsevat hämyisillä, rähjäisillä kaduilla ja niissä on sisällä keskimäärin kaksi pöytää, eikä ole mikään ihme päätyä täysin istumapaikattomaankaan paikkaan. Juottoloiden yleisasua voisi kuvata kotona tehdyn näköiseksi tai särmikkääksi, mutta itse käyttäisin ehkä samaa kämäinen. Noin 10 neliön baareissa tiskit ovat kuitenkin yllättävän laadukkaita ja drinkkivalikoimaankin löytyy yleensä ainakin kymmenen verran. Jännittävin tähän mennessä kokemani sekoitus oli brasilialainen mustasta vodkasta tehty caipiblack, joka maistui aivan mustaherukkamehulta ja kaupanpäällisiksi värjäsi kielen mustaksi. Perinteikkäämpää caipirinhaa suosittelisin kuitenkin kokeilemaan jossain hienommassa paikassa, sillä edullisen version makuelämys voi hirvittää heikompaa. Samoin kuin caipinhan, myös Bairro Alton vessat jättäisin vain rohkeimmille.

Istumapaikattomuudella ja alhaisella hintatasolla on seurauksensa asuinalueelle: tilanpuutteen vuoksi ihmiset bilettävät kaduilla. Päivällä hämyisät ja rähjäiset kujat muuttuvat iltaisin iloisten ihmisten juhlavaksi mereksi, jossa kaljatuoppi kädessä käyskentelevät tutustuvat uusiin ihmisiin ja tapaavat vanhoja tuttuja. Yksin ei varmasti jää, sillä tutustuminen on helppoa ja seuraa varmasti riittää. Alue ei kuitenkaan ole ehkä se turvallisin siinä mielessä, että juhlajoukot houkuttelevat paikalle taskuvarkaita ja laitakansalaisia. Näin ollen suosittelisinkin rattoisan illan viettämistä kaverin tai ehkä useammankin kanssa. Kuitenkin hyvässä kunnossa pysyessä alue on turvallinen, sillä väkivaltaa tai muuta rettelöintiä ei juuri esiinny. Takataskuun tungetulle puhelimelle voi kuitenkin heittää hyvästit, varsinkin siinä vaiheessa, kun kokee ruotsinkielitaitonsa parantuneen hurjasti illan aikana.

Bairro Alton ongelmana on myös alati nenään tunkeutuva voimakastuoksuinen pilvi. Huumeaineiden käyttäminen on täällä varsin yleistä ja se onkin vallitseva hajumaailma yöelämässä. Olenkin usein kuullut, että huumeita tai niitä muistuttavaa pussitettua oreganoa tarjotaan kymmenen metrin välein. Nykyään uskonkin näyttäväni erehdyttävästi Neitsyt Marialta tai kärsiväni kuulon alenemasta, sillä tarjouksia olen saanut vain kaksi kertaa.

Näin tiivistettynä siis juhlaelämän puitteet ovat vaatimattomat, mutta tunnelmaan ei se juuri vaikuta. Hurjan ystävällisiä kaikki ovat, eikä kaveria jätetä. Varsinkaan kotiin, jos illalla on tiedossa bileet.

Beijinhos ja pitkiä pellavia!

Elämässä on sellaisia pieniä asioita, ihania turvallisia tapoja ja juttuja, joiden olemassaoloon ei oikein kiinnitä huomiota. Sellaisia ovat esimerkiksi hiljaiset aamuluennot, kotikadun varrella kasvava hieno puu tai edessä hidastelevan ihmisen ohittaminen vasemmalta puolelta. Sitten joku päivä joku kaartaakin ohittamaan oikealta ja maailmani mullistuu tanssiessani ohitustanssia tuntemattoman portugalilaisen ohittamisyrittäjän kanssa. Näitä pieniä asioita alkaakin huomaamaan enemmän ja mietiskelemään omaa suhtautumistaan, kun ei ole sokaistunut niiden jokapäiväisyyteen.

Näistä oivalluksista ja epämukavuuden hetkistä inspiroituneena päätinkin listata hämmästyksenaiheeni ja jakaa ne teidän iloksenne:

Kaupassa

haisee muuten usein tosi pahalta. Paikallinen kauppaketju Pingo Doce myy myymälöissään pakkaamatonta kuivattua turskaa, joka määrittelee koko kaupan hajumaailman. Vaikka tyypillinen myyjä on tummaihoinen nainen, näyttävät kaikki myyjät tasa-arvoisesti, sukupuoleen ja ihonväriin katsomatta yhtä tympääntyneiltä. Tämä on ymmärrettävää, sillä en minäkään haluaisi haistella sitä turskaa ihan joka päivä.

Kaupasta on muutenkin hankala löytää mitään tuttua ja turvallista. Tortillalätytkin oli sijoitettu hillopurkkien keskelle.

Kouluni

Portugalissa arvostettu yli 100 vuotta vanha bisneskoulu. Opettajat haluavat opetella jokaisen nimen ja naaman ulkoa, jonka takia ryhmätyöryhmiä muodostaessa opettajalle täytyy printata omalla naamakuvalla varustettu opiskelijatietolappunen. Opettajat kutsuvat opiskelijoita kollegoikseen ja opiskelijat vastavuoroisesti mölyävät tunneilla. Kursseilla on myös 10 minuutin myöhästymistoleranssi, joka yleensä tarkoittaa sitä, että tunti alkaa 10 yli, 15 yli tai ehkä 20 yli, varsinkin, jos opettajan ääni ei kanna opiskelijalauman yli.

Nimeni

Sanni on täällä maailman vaikein sana. Sen kuuleminen ääneen herättää epäuskon värittämän toistoyrityksen, jossa nimi lausutaan yleensä intialaisella aksentilla Sandhina. Olen pistänyt merkille ilmeen, joka suurimmalle osalle tulee yrittäessäni opettaa nimeni lausumista. Se on sekoitus kulmien kurtistamista, suun mutristamista ja sisäisesti lausuttua voi-vittua ja olenkin alkanut tottua siihen. Nykyään ensimmäisen pieleen menneen yrityksen jälkeen sanon, että nimen voi hyvin lausua aurinkoisesti Sunny:nä tai poistamalla ulkomaalaisten inhoaman kaksoiskonsonantin.

Kuitenkaan kohtaloni ei ole ollenkaan yhtä surullinen, kuin kursseillani olevan kiinalaisen Qijion, jonka nimeksi muodostui useiden epäonnistuneiden lausumisyritysten ja luovuttamisen jälkeen Steve.

Tippi

Kukaan ei edelleenkään tunnu tietävän kuinka paljon tippiä täytyy tai ei täydy jättää. Selvitän asiaa edelleen.

Poskipusut

ovat täällä joku juttu. Sen sain huomata ensimmäisenä päivänä täällä, kun portugalilainen vaihtojärjestön kautta hankittu buddyni painoi ronskisti huulensa antaumuksella poskilleni. Suomalaiseen ja henkilökohtaiseen tapaani jäädyin aivan täysin. Jäätymiseni ei jäänyt vastapuolelta kuitenkaan huomaamatta ja sille naureskeltiinkin myöhemmällä illallisella.

Luulin aikaisemmin poskipussailun olevan vain ranskalainen tapa, jossa posken ohitse kuuluvasti suuteloidaan ilmaa. Täällä huulet kohtaavat kunnolla posken ja pusuttelu tapahtuu omaan makuuni vähän liiankin kosteasti. En ole edelleenkään oppinut kovin kummoiseksi tervehdyspussaajaksi, sillä luulen aina pusuyrityksen olevan halaukseen johtava lähestyminen ja pieleenhän se menee. Portugalilaiset valaisivat minua, että halaaminen on täällä intiimiä, eikä sitä tehdä kuin läheisille ystäville. Tuntemattomia voi kuitenkin varauksetta moiskauttaa niin että huuliin jääneestä meikkivoiteesta saa hyvän nudemeikin loppupäiväksi. Säästövinkkinä suosittelenkin ottamaan tutustumiskohteeksi raskaasti meikattuja naishenkilöitä.

Siivooja

Minulla käy siivooja. En tiennyt sitä muuttaessani asuntooni, mutta joka toisen viikon torstai joku muu kuin minä luuttuaa lattiani. Tänään siivoja kävi ensimmäisen kerran ja päätinkin aamulla siivota vähän jo etukäteen, ettei siivooja huomaisi miten kotonani porsastelen. Saavuttuani kotiin huomasin altaiden kiiltelevän puhtauttaan ja huolella pienemmäksi järjestelemäni tiski-Kilimanjaro oli vaihtanut paikkaansa astiankuivaustelineeseen (jep, täällä on sellaiset). Jälkeenpäin kuulin, että vaihto-opiskelijoiden vuokra-asunnoissa siivouspalvelu on suhteellisen yleistä sillä erotuksella, ettei siivooja yleensä tiskaa.

Liikennevalot

ovat täällä vain suositus, miten tien voisi mahdollisesti ylittää. Niitä ei jaksa hullukaan odottaa. Ei edes rollaattorimummelit.

Tällaisia asioita on tässä tullut siis pistettyä merkille. Näin lörpöttelyni päätteeksi haluan kuitenkin kliseisesti todeta, että lopulta nuo pienet asiat ovat niitä suuria asioita. Ne kiertyvät toistensa ympärille ja pakkaantuvat tiiviiksi rullaksi, jota me tapaamme kutsua kulttuuriksi. Näitä pieniä asioita minä sitten opiskelen täällä hämmästelemällä ja kummastelemalla. Lakkaavatkohan ne koskaan ihmetyttämästä pientä kulkijaa.

Beijinhos, terveisiä kotiin!