I HAVE DADDY ISSUES
Isäni sairastui aivojen rappeumaan nuorella iällä ja kuoli. Luin hänen muistelmatekstejään, joiden oli ollut tarkoitus vakuuttaa lääkärit siitä, ettei hänen muistissaan ole mitään vikaa. Muistot sisälsivät kehää kiertäviä susitarinoita, piirroksia liikennemerkeistä, rallilegendoja autoineen ja insinööri- rakennus- ja neuvottelutaitojen urotekoja ja yhden maininnan perheestä. ”Minulla oli kolmen kohteen urakka päällä. Eräänä iltana työmaalla ollessani emäntäni työkaveri ajoi ohi ja tervehtiessä kysäisi eikö minun pitäisi olla tyttöjen kanssa kotona. Vastasin etten minä ehdi.”
Se siitä. Sitten palattiin susitarinoihin. En ole loukkaantunut. Susi on kuulemma viisas eläin. Toisin kuin nainen. Isäni muistelmat ja tämäkin perhe-elämänkuvaus on totuuden mukainen ja osuva. Muisti ei petä edes hajotessaan. Tämä totuus tuli kuitenkin isälle mieleen. Se on jo jotain. Niin kuin yleensä myös nyt, kaikki olennainen tieto on rivien, sanojen, muistojen ja tekojen välissä. Kolmen kohteen urakka. Ei ehdi.
Mieleen tulevien asioiden suma oli sairauden tuossa vaiheessa tajunnanvirtamaista ja unen omaista. Se ei kuitenkaan ollut mielestäni koskaan järkeen käymätöntä tai pöhköä. Se oli vain todella valikoivaa. Käsittämättömäksi muuttuneita arkisia ja tavanmukaisia asioita oli vaikea ymmärtää ja siksi niitä selitettiin niillä kaikilla mahdollisilla tarinoilla ja keinoilla, jotka olivat vielä käytettävissä. Hänen tapansa käsitellä tietoa muistutti kertomuksia siitä, kuinka ennen kuolemaa elämä kuulemma vilisee silmien edessä kuin elokuva. Isällä elokuva pyöri kuoleman edellä hitaasti vuosikausia, sirpaleisena ja jumittavana loukkona, joka hankaloitti merkittävästi ympäröivästä todellisuudesta valuvan tiedon prosessointia ja kohtaamista. Rappeutuminen, entropia, hajoaminen, erilaiset sakkautumiset, luonnollisen poistuman takkuava ja hidas performanssi, ihmisen irtoaminen yhteisöllisestä ja palautuminen osaksi luonnon virtaa tapahtui hitaasti silmiemme edessä. Järjestyksen katoaminen on tuskallista seurattavaa meille, jotka olemme vielä kasassa.
En ehdi. Tyttöjen luo.
Meitä oli kolme naista ja yksi mies. Perhe ja koti oli kolmen kohteen urakka. Mies oli erillinen yksikkö, joka katosi omiin työoloihinsa, huoliinsa, kiireisiinsä ja talon rakenteisiin. Aina kun hän valui talosta ja työstä kohti kodin piiriä tiesimme kaaoksen seuraavan perässä. Sosiaalinen ei ollut isällä koskaan turvallinen alue. Hetken yhteiselo ihmisten kanssa, kohtaamisen intensiteetti, siihen kuuluva hyvä ja huono olo, innostumiset ja pettymykset ja riemut ja tuskat kasaantuivat aina syklisessä noin parin viikon tai kuukauden erissä, kaudesta ja muista kiireistä riippuen, sietämättömiksi sisäisiksi latauksiksi, jotka purkautuivat lopulta konfliktiin. Levottomuus, lamaannus ja niiden molempien vältteleminen määritti arkeamme. Toimet muualla olivat paras keino hallita kauhun tasapainoa. Isä pakeni töihin, uunin lämmittämiseen ja yläkertaan piiloon. Me tytöt lomareissuille. Lomille yksityisyrittäjä ei koskaan päässyt.
En ehdi.
Isä teki töitä eikä hänellä ollut koskaan oikein vara muuhun kuin tulojen kiinnittämiseen varastoihin. Sähköirtainta kasaantui kaikkiin niihin tiloihin, joita isä kotitalossamme hallinnoi, aivan kohtuuttomia määriä pölyyntymään. Ymmärtääkseni riitti, jos edes osa niistä päätyi käyttöön. En tiedä oliko varastointi yhdenlainen harrastus vai isän ymmärrys kapitalismin peruslogiikasta. Se mitä varastolle lopulta tapahtui. Jäi minun ongelmakseni.
Isä sairastui ennen kuin ehti eläkkeelle. Tai ennen kuin edes uskalsi jäädä eläkkeelle. Rahahuolet ja ajanviettotavat, joihin ainoa tarjolla ollut vastaus oli tehdä töitä yksityisyrittäjänä, yksin, kirjanpidosta lähtien, oli muuttunut hänen koko elämää ja ajattelua määrittäväksi todellisuudeksi. Sen ulkopuolella ei ollut mitään. Ei rahaa, ei aikaa.
En ehdi.
Minä olin kuitenkin kaikesta huolimatta isin tyttö. Minä tulin toimeen isin kanssa. Tai niin minä ainakin luulin, niin minulle kerrottiin.
En ehdi.
Isä ei ehtinyt eikä osannut olla meidän luona, mutta minä osasin ja halusin olla iskän kanssa. Joululahjaksi pyysin häneltä pienen vaaleanpunaisen lumikolan. Pystyimme tekemään lumitöitä yhdessä. Kylmä ilma muuttui lämpimäksi. Myöhemmin pääsin silloin tällöin sitomaan lattialämmityskaapeleita nippusiteillä työmaille. Sorminäppäryyteni osoittautui hänelle hämmästyttävän suureksi avuksi. Isältä saadut kehut, oma raha ja työkokemus rakennustyömaamiljöössä lämmitti mieltä. Oikeille paikoilleen sopivan, ei liian, tiukalle nippareilla kiinnittämäni puolijohdannaismetallikaapelit lämmittäisivät jonkun perheen tulevaa kotia. Olin sittenkin tärkeä. Myöhemmin korjailimme minulle polkupyörän yhdessä. Opin jälleen paljon ja pääsin paikkoihin omilla taidoillani. Kekseliäisyyteni ja maalarintaitoni saivat kiitosta. Isän pähkäillessä kuinka vanhat tarrat saataisiin ilman kuumailmapuhallinta irti ehjänä, ehdotin että käytetään hiustenkuivaajaa. Kuinka tällainen ei tullut isälle edes mieleen. Nerokasta. Toimivaa! Se, että naisten maailmalla oli jotain annettavaa hänen tekniikan maailmalleen, jaksoi yllättää kerta toisensa jälkeen. Se, että minua kiinnosti hänen maailmansa ei ainoastaan yllättänyt, se myös unohtui, aina.
En ehdi.
Ainoa tapa olla kiireisen ihmisen kanssa on tehdä hänen kanssaan hänen asioitaan. Niitä asioita, joihin hänellä on aikaa. Kiireisten vanhempien kanssa tehdään hommia. Kiireisten perheellisten ystävien kanssa harrastetaan heidän harrastuksiaan, tyrkyttäydytään perhejuhlille tiskariksi ja kuunnellaan huolia, joita kukaan perheessä ei kuuntele. Tehokkain tapa olla ihmisyhteydessä on olla hyödyksi. Aikuisten hyödyllisiä toimia tarkkailemalla ja toistamalla lapset oppivat saamaan kiitosta, huomiota ja arvostusta. He tekevät tekoja, jotka miellyttävät vanhempia, jotain hyödyllistä. Kasvatamme työkulttuuriin valmiita, yksinkertaiselle palkitsemisjärjestelmälle alttiita reippaita yksilöitä. Kilttejä tyttöjä ja koiria. Itsenäisiä ja yksinäisiä miehiä. Ole sosiaalinen, ole hyödyllinen, ole reipas.
En ehdi.
Tiedostin hyvin varhain, että minun olisi ollut hyödyllistä olla poika tai että isän ja minun kokeman yksinäisyyden kannalta olisi ollut hyödyllistä, jos minulla olisi ollut veli. Ehkä sitten olisin saanut oppia korjaamaan asioita, tekemään tulen, kiipeämään puuhun, kalastamaan, käyttämään työkaluja ja loogista insinööriviettiäni ja kokea myös rohkeita seikkailuja koko kehokapasiteetillani. Ehkä veli olisi pitänyt minun puolia, ymmärtänyt ja rohkaissut minua riehumaan, tappelemaan, koettelemaan ja villiintymään. Ei poikien leikkejä tytöille. Enhän kuitenkaan toki pitemmän päälle koskaan jaksanut keksiä itselleni työtehtäviä, joita tehdä iskän kanssa. Lumikolahommat kestivät ehkä korkeintaan kuukauden. Hävetti. Miten olin ilennyt pyytää itselleni kolan ja sitten hylätä sen. Miten myöhemmin ilkesin hylätä isäni ja kaikki miehet. Totuus oli kuitenkin, että halusin ennemmin upottautua barbileikkeihini ja Disneyn värikkäisiin haavemaailmoihin. Jospa vielä joskus kaikki olisi hyvin. Joku tulee. Jollekin olen, jotain. Olenhan luonnostani kuitenkin keiju ja plinsessa.
Olen isin tyttö ja I have Disney issues.
En ehdi tekemään töitä. En ehdi olemaan kuin te kaikki muut. En ehdi keksimään kuka minä olen ja mitä minä haluan tässä realistisessa maailmassa. En ehdi, mitään muuta, kuin odottamaan. Tyytymään. Tympääntymään, pakenemaan ja eksymään.
Kumma kyllä minua ei kiusattu koulussa, vaikka tarjosin parhaan kykyni mukaan siihen kaikki syyt. Pukeuduin kuin poika. Osin siksi, ettei siskoni halunnut, että olen punkkari kuten hän, osittain siksi, että uskoin poikamaisen habituksen olevan uskottava, kova, turvallinenkin tilanteessa, jossa kehoni muuttui ja kasvoi joksikin ihan muuksi kuin naistenlehdet naiseudesta mainostivat. Osittain myös siksi, että halusin kuuluttaa sosiaaliselle maailmalle että minäkään en tule toimeen sen kanssa, en olisi halunnutkaan tulla, en välitä. Halusin olla erilainen. Halusin haastaa ja muuttaa ympäristöni, joka oli tyhmä, mielivaltainen ja käsittämätön. Odotin konfliktia. Se olisi sentään jotain. Intensiteettien vapautuminen. Jotain tuttua, jotain, jonka jälkeen on hetken aikaa rauhallista. Tyyntä myrskyn jälkeen.
Minut jätettiin kuitenkin vaeltelemaan ja hämmentymään pelkän rauhan aikaan ja oli minulla kaverikin. Totuin 90-luvun tyyneen uskomukseen siitä, että kaikki on ihan hyvin, kaikki käy, kaikki muuttuu paremmaksi, hitaasti ja varmasti. Mitään riittävän suuria ongelmia ja ristiriitoja ei enää ollut, siksi niitä ei tarvinnut myöskään ratkoa tai luoda. Niin minulle opetettiin. Älä valita. Älä vaivaa päätäsi aikuisten ongelmilla. Kaikki tulee lopulta olemaan hyvin.
Siksi kiusaaminen hämmentää minua erityisen paljon silloin kun sitä tapahtuu. Ja nykyisin sitä tapahtuu paljon. Kiusaamisen kohteet ovat yleensä tosi harmittomia, ehkä jollain tavalla kummallisia ja hassuja, mutta loppu viimeksi oikeastaan ihan aika tavallisia hyviä tyyppejä. Yleensä mukavia ja kilttejä ihmisiä. Minulle on myöhemmin kerrottu, että sain olla rauhassa todennäköisesti siksi, että oli yleisessä tiedossa, että osaisin kyllä pitää puoleni. Minna pärjää. Ja jos pärjää, kukaan ei huomaa. Ei erityistä avun tarvetta. Ei vittuilua.
Muutuin vähitellen kiltimmäksi. Sopeuduin kummallisen sosiaalisen pelin ehdoille verrattain hyvin, vaikka inhosinkin sitä. Välillä pakenin, välillä itkin ja välillä vähän purin terävillä kulmahampaillani. Ei mitään huolestuttavaa. Pikkuisen kärtsy, mutta ihan kiva ja toimeen tuleva normaali tyttö, vaikkakin hieman ylipainoinen sanoi Kirsikin terkkarissa. Mobilaattia kipuihin, kyllä se siitä.
Rajat, haasteet, kummalliset tyylit, adrenaliini, nautinto, tuntematon ja pelottava kuitenkin kiinnostaa. Rikkonaisuus ja erilaisuus.
Olin yli kolmekymmentävuotiaana Savossa tatuointimessuilla, jossa valtaosa tatuoijista edusti tavalla tai toisella niin kutsuttua vanhaa koulukuntaa. Yhden ”artistin” seurueen huvituksena oli ajella parkkipaikalla leikin omaisesti kohti sisään astuvia asiakkaita autolla kiihdyttäen. Kenties ideana oli Hunter S. Thompsonin oppeja seuraillen testailla kuinka ihmiset reagoivat potentiaaliseen vaaraan, pelon tunteeseen. Näin tulkitsen. Minun reaktioni oli tietysti välitön kerosiinin tavoin palava raivo. Kessua. Jokin perus mitä vittua perään. Näytöstä sivusta seurannut tatuoijakäsityöläisten joukko repesi täysillä nauramaan. ”Well she defenately has some daddy issues!”
DAMN RIGHT I HAVE DADDY ISSUES!
On todella vaikeaa ja haastavaa olla vihaamatta emotionaalisesti etäisiä, omaan maailmaansa itsepintaisesti sulkeutuneita, tunnetaidottomia ja julmia miehiä. Miehiä kuten nuo tatuointimessujen koulukiusaajaurhot. He eivät tajua, että ongelmat, joita naisilla on heitä ja heidän maailmaansa kohtaan, heidän itsensä kokema vieraantuneisuus, se, että he etääntyvät sosiaalisesta todellisuudesta johtuu pitkälti vain ja ainoastaan heistä itsestään. He eivät tajua, että naiset, joille he ovat ongelma eivät mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin sovittaa heidän syntinsä, olla se silta, jonka kautta naisten ja miesten maailmat kohtaisivat. Nämä vahvat naiset osaavat ja haluavat osallistua miesten maailmaan, mutta eivät halua lakata olemasta naisia, elää ja toimia omilla ehdoillaan, tulla kuulluksi ja arvostetuksi ilman koiran temppuja isännän edessä. Miehet, joita kohti empatiaa tunteva kompassimme osoittaa eivät kelpaa meille sellaisenaan. Miksi kelpaisivatkaan, sillä heidän perusolemukseensa kuuluu jättää ympäristö osattomaksi, vaille huomiota. He haluavat surra, kipuilla ja voida pahoin yksin. Kilpailla muiden miesten kanssa, olla parempia, saada itseään hierarkkisesti ylempänä olevilta arvostamiltaan ihmisiltä arvostusta takaisin ja tuntea itsepintaisesti olevansa naisia parempia. On toki myös niitä naisia, jotka sulavasti ratkaisevat sukupuolten kohtaamattomuuden ristiriidan luopumalla naisten maailmastaan miesten hyväksynnän ja odotusten ehdoilla. Kovia, kunnon mimmejä! Yksi äijistä. Hannele Laureja, jotka pelaavat miesten maailmassa miesten ehdoilla, hyväksyvät hierarkiat. Haluavat olla kuningattaria. Ymmärrän sen. Kaikki me haluamme hyväksyntää. Kaikki me haluamme menestyä elämässämme. Mutta minä haluan osallistua, oppia miehiltä miesten taitoja ja olla miessukupuolen kanssa tekemisissä omilla ehdoillani, sillä tiedän kokemuksesta, että mikään muu ei toimi.
En ehdi,
kuitenkaan vihaamaan, sillä surullinen fakta on se, että samaistun vihaisiin, sosiaalisesti estyneisiin, persoonallisuushäiriöisiin ja masentuneisiin miehiin. Minä olen isin tyttö. Minä kannan kehossani isäni kärsimyksen. Minä olen ja minä tunnen tuon miehen. Minä rakastan häntä. Minä haluan hänelle hyvää. Minä pidän hänen mies miehen maailmastaan, mutta en koskaan pääse tuohon maailmaan sisään, koska sinne ei ole muilla kuin kärsivillä, vihaisilla, elämään ja naisiin pettyneillä miehillä ja kilteillä tai kovilla, mutta kuuliaisilla koiran asemaan alistuvilla naisilla pääsy. Mutta minä olen susi. Minä olen keiju ja plinsessa. Ettekä te edes huomaa kuinka se olenkin minä joka ajaa miestä takaa. Susi on ovela eläin. Mutta samalla minä olen itse se mies jota jahtaan. Olen aina kokenut olevani. Minä olen kasvanut ymmärtämään ja olemaan ja tuntemaan ja suorittamaan sitä roolia, mutta minulla ei tule koskaan olemaan pääsyä näiden miesten maailmaan.
I have daddy issues. Haluan parantaa tämän taudin, joka on kuilu meidän välillämme.
En ehdi.
On omiakin hommia, oma elämä elettävänä. Oma sisäinen miesongelma korjattavana. Metsä, yksinäisyys ja lauma.
OMA KOTI JA YHTEINEN TALO
Kun isäni kuoli, minä olen joutunut eksymään tämän saman talon rakenteisiin, joihin isäni piiloutui ja katosi. Vielä ennen kuolemaansa isäni opetti lääkkeiden sumentamana ja heiveröiseksi muuttuneena, kuinka käytetään sähkösahaa, mitä pitää ottaa huomioon, ettei saha pyörähdä käsistä kuten hänelle oli kerran käynyt. Raskas bensamoottorisaha oli häneltä päässyt livahtamaan ja tehnyt otsaan kivuliaan haavan. Sitä ei oltu kerrottu aiemmin. Nyt se kerrottiin ja siten painokkaasti menneiden virheiden avulla muistutettiin, miksi sähkösaha on etenkin minulle parempi. Hän näytti myös miten raskasta halkomakirvestä käsitellään turvallisesti. Nämä taidot olivat tärkeitä. Tärkeintä mitä hän saattoi opettaa. Tärkeintä mitä hän tiesi oli pitää talo lämpimänä. Uunia ei saa hylätä. Pidä huolta, että on puita.
Luulen, että siihen isä todellisuudessa kuoli. Työnsä pakkoon. Tehtyyn virheeseen. Kolahdukseen, joka sattui päähän. Kops vaan ja henki pois. Hitaasti.
Silti kaikki tieto ja taito, jota talon rakenteista olisin tarvinnut, jäi isän selän taakse.
Silti, merkittävistä vioistaan ja puutteistaan huolimatta isäni osasi asioita, joita harva mies, sellainen mies, joka niin kovasti haluaisi kokea olevansa naisten silmissä oikea mies, osaa. Isä rakensi talon. Isä kaatoi puita. Isä osasi monelta osin korjata ja huoltaa autoja ja laitteita. Isä tiesi mitä laitteita mihinkin työhön tarvitaan ja isä osasi sekä sähköttää että suunnitella ja asentaa sähköjärjestelmiä koteihin. Aurinkopaneeleihin hän ei uskonut. Eikä tunteiden olemassa oloon. Hän oli hyvä mies, niiltä osin mihin uskoi ja kykeni. Se mihin hän ei uskonut tai kyennyt, oli julmaa ympäristöä kohtaan.
Olen aina ollut kateellinen niille tytöille, joilla oli isä, joka osasi miestöiden sijaan tai lisäksi olla myös hyvä, turvallinen, tunteva, auttava ja huolehtiva lähimmäinen. Minusta tuntuu, että tytöt, joilla on ollut hoivaava, lempeä ja turvallisia rajoja asettava isä, osaavat vaatia ja valita itselleen mukavia, viisaita, koulutettuja ja turvallisia kumppaneita. He kelpaavat äideiksi ja tyttöystäviksi sillä he tuntevat oikeutensa ja arvonsa. Heillä on oikeus saada ja vastaan ottaa rakkautta. Me isäsuhteen vahingoittamat emme kelpaa. Jos emme muiden, niin emme ainakaan itsemme mielestä.
Media ilmaston on 2025 lukua lähestyttäessä täyttänyt puhe korkeasti koulutettujen naisten ja työväenluokkaisten tai työelämästä syrjään joutuneiden miesten kohtaamattomuudesta parisuhdemarkkinoilla. Kohtaamattomuus näkyy myös poliittisena jakolinjana miesten kovien arvojen, radikaalin oikeistolaisuuden, konservatismin ja nationalismin ja naisten kukkahattutätiytymisen, wokeismin ja punavihervassaroitumisen välillä. Naisia ei saada synnytystalkoisiin. Valkoisen suomalais-ugrilais-ruotsalais-germaanisen-savo-karjalaisuuden rodunjalostuslinjasto, kansantalous ja eläkkeidenmaksut ovat uhattuina. Vauvoja ei riitä työmarkkinoille eikä niillä saada enää ruokittua bruttokansantuotetta. Rodunvaihtoteorian mukaan on riskinä, että saatamme joutua opettamaan ulkomaalaisia tekemään töitämme ja että Muumi-Suomi muuttuu ruskeaksi Haisuliksi. Ongelmat, jotka tähän johtaa johtuvat maahanmuuttajista ja kotimaisten naisten liiallisesta osaamisesta työmarkkinoilla. Nainen ei ehdi jäädä jumiin kodin piiriin. Emäntä ehtii liikaa äänestelemään ja tekemään töitä tasa-arvoisemman maailman puolesta. Ongelma on myös naisten liiallisessa älykkyydessä. Ei ehdi paapomaan miesvauvaa. Ongelma ei ole miesten haluttomuudesta osallistua ja olla osa naisten maailmaa. Kovuudessa, julmuudessa ja kilpailuviettisessä itsekkyydessä, jota vanhanaikainen miesihanne palvoo.
Ongelma ei ole siinä, etteikö parannusta kaipaavat kipeät, mielenterveysongelmista ja egon tyhjentymistä vastaan taistelevat miehet kelpaisi meille parantajan tahdolla varustetuille daddy issue -naisille. Herran jumala meidän koko sielummehan suorastaan huutaa näiden miesten, isiemme ja heidän poikiensa hyvän olon ja parannuksen täyttymyksen puolesta! Ongelma on siinä, että me emme kelpaa kovia arvoja kannattaville alistaville ja etäisille miehille. Olemme niin sanottuja hankalia naisia. Kesyttämättömiä. Pelottavia luonnonoikkuja, joita ei osata käsitellä ja joita ei osata tai suostuta ymmärtämään. Maailman ja naisen edessä mies tuntee itsensä pieneksi ja voimattomaksi. Tätä pienuutta hän pakenee kuvitelmiin omasta suuruudestaan.
Mutta surkeinta on se, että moderni kouluja käynyt nainen näkee miehen potentiaalin olevan paljon enemmän. Paljon, paljon enemmän, kuin mies vanhaa rooliaan puolustaessaan ja kuohitsemista pelätessään kuvittelee olevansa.
En minä feministinä ainakaan ole koskaan ajatellut, että miehen pitää pienentää itsensä. Pidän pitkistä harteikkaista miehistä, joiden rinnalla saan kokea kehoni runsauden kerrankin pieneksi, naiselliseksi. Pidän Lemmy Kilmisterin hävyttömän lyhyistä farkkushortseista, moottoripyöristä ja hulvattomasta zero-fucks-given asenteesta, jota Rock´n´Rollin rytmiä takovat röyhkeät junttimaiset miehet ilmentävät mielestäni parhaiten. Pidän miesten uskomattomista teknisistä taidoista, jopa heidän kyvyistään soittaa kitaraa naista kohti ja luetella kaikki 1970-luvun parhaat ja tuntemattomimmat hämy- ja jytäbändit. Pidän typeristä varastoistanne, typerien tavaroiden keräilyinnostanne, typeristä työkaluistanne ja typerästä nippelitiedostanne. Haluan kuulla ja oppia niistä lisää, vaikka minua naisena kiinnostaakin enemmän ne merkitykset ja tuntemukset, joita musiikki, tavarat, bensakoneet ja lemmy-shortsit minussa aiheuttavat kuin tarkat päivämäärät siitä, milloin Lemmy päätti leikata farkuistansa lahkeet pois. Miksi teitä ei kiinnosta minun merkitykseni?
Muistan tasan kolme merkityksellistä päivämäärää syntymäpäiväni lisäksi ulkoa. Lapsuuden parhaan ystäväni syntymäpäivän, joka on Mikael Acricolan kuolinpäivänä 9.4., siskoni syntymäpäivän, joka on Aleksis Kiven päivä 10.10. ja isäni, Lemmyn ja Jeesuksen yhteisen syntymäpäivän 24.12.. Isäni kuolinpäivän tai äidin syntymäpäivän tarkkaa päivämäärää en muista ikinä, vaikka ne tiedänkin. En välitä luvuista vaan menneiden ja tulevien hetkien synnyttämistä tunteista, merkityksistä ja muutoksista tässä hetkessä. Olen kiinnostunut myös vaatteista ja tyyleistä, shortseista, joista myös isäni ja Lemmy pitivät, viiksistä, jotka kaikilla syntymäpäiväpojilla olivat saman malliset, alaspäin suupieliä myöten laskeutuvat.
Lemmy oli kiinnostunut natseista harrastemielessä, isäni sähköstä ja luvuista, Jeesus anteeksi antamisesta, syrjäytyneistä ja tekopyhyydestä. Jeesuksen perinnölle ei ole osattu tehdä paljoakaan mitään järkevää, mitenköhän on käynyt Lemmyn natsikokoelmalle? Onko hänellä tytärtä, joka on joutunut keksimään mitä kaikille niille pölyyntyneille hakaristeille voi tässä maailmantilanteessa tehdä?
Jos pyytäisin Lemmyn kaltaista miestä ottamaan kaltaiseni naisen tunteet huomioon ja olemaan kiinnostunut minun barbimaailmastani, minun hyvistä puolistani, ajatuksistani, haluistani, typeristä haaveistani, vioistani ja taidoistani ilman hyväksikäytön, solvausten ja manipuloinnin riskejä, olisiko se liikaa pyydetty? Arvostaisikohan Lemmy minua, kertoisiko hän minulle suurmiesten taisteluista jotain merkityksellistä ja kiinnostavaa? Olisiko tosiaan liikaa pyydetty, että mies-miehen kanssa voisi käydä älykästä ja kivaa vuoropuhelua, nauraa yhdessä törkeille vitseille ja viiksille ja kokea olevansa turvassa. Lehdissä sanotaan, että heteronaiset haluavat vain, että mies olisi kiva. Totta. Mutta kyllä isot munat ja aivot on edelleen plussaa!
UUSI JA PAREMPI MIES
Ymmärtääkseni useat isät ovat onneksi nykyisin entistä enemmän kiinnostuneet hoivavastuun kantamisesta tajuttuaan, että myös heillä on oikeus terveisiin lähisuhteisiin ja vanhemman oikeuksiin erotilanteissa. Osa miehistä on oivaltanut, että heillä on taianomainen kyky turvata lastensa seikkailuja elämässä. He ovat oivaltaneet, että heillä on tarpeellinen rooli siinä kokonaisuudessa, jota kutsutaan yhteiseksi kodiksi. He jakavat vastuun. He ymmärtävät, että maailma on yhteinen samaan tapaan kuin naiset viimeistään sotien jälkeen ymmärsivät, että julkinen sfääri on yhteinen, että naisillakin on vastuita kannettavana yhteisistä asioista päättämisessä, tulevaisuuden luomisessa ja taloudellisessa toimeen tulossa.
Jos ei jaa. Jos ei opi ja opeta. Jos ei osaa itse raivata jälkiään ja tehdä itselleen tilaa ilman, että siinä sivussa aina vahingoittaa muita. Jos ei anna itsensä tulla arvostetuksi ja ymmärretyksi, vaan pakenee omaan ahtaaksi käyvään kuplaansa, naiset provider miehen mahdollistamaan taloudelliseen vankilaansa ja miehet kylmään sotaan kaikkia vastaan, on ihmislaji tuomittu yksinäisyyteen, Sisyfoksen kiven loputtomaan ja päämäärättömän pyörittämiseen. Ja miksi? Vain siksi, että toisella on syntyessä yhdenlainen uloke jalkojen välissä ja toisella toisenlainen ruttu. Nöyrästi, katkerasti ja hiljaa, kuvittelemme että syntymässä määritelty sukupuolemme, joka vain joitain kuukausia aiemmin olisi ollut kaikilla sama, erottaa meitä, sulkee meidät keholliseen ennalta määrättyjen ominaisuuksien ja kohtaloiden vankilaan. Sukupuolisuus, seksuaalisuus ja sosiaalisuus on todellisuudessa kirjo erilaisia kehon biologisia ja kulttuurisia haluja, potentiaaleja ja mahdollisuuksia, joista osaa on helppo muuttaa ja toisia vaikeampi. Mutta sukupuolien, seksuaalisuuksien ja sosiaalisten sidosten tuottamat ristiriitaiset tunteet ja ymmärtämättömyys eivät ole koskaan hyvä syy erottautua ihmisyhteydestä, hylätä kaikki ne aistit ja taidot ja väreet, joita ei kotoa saanut reissureppuun mukaan sillä eihän pojat ja eihän tytöt. Ei sitä ja ei tätä. Vitut. Kaikkea oppii, jos tahtoo. Jos ei kerro mikä mieltä painaa, jos ei kerro, kun ei meinaa jaksaa, jos ei avaudu sille, jolla on halu kuunnella ja kyky ymmärtää, jos ei opettele tuntemaan, jos ei itse kanna vastuuta omista tunteistaan, ajan käytöstä, prioriteeteista ja tarpeista. Niin jää yksin. On miesten itsensä vuoro paapoa miesvauvaa. Suden metsästyksen sijaan hoivata karitsaansa. Olla itse itselle ja jälkipolville, kanssa miehelle ja kanssa naiselle, kaikille homoille, koko ihmislajille ja villieläimille turvallista kotia rakentava alkuisä. Jos ei opettele luopumaan omista vääristä uskomuksista ja omasta kodista opituista huonoista tavoista. Jos ei opi ja opeta. Kaikki mitä teit. Unohtuu.
On sinun vuorosi aueta minun maailmaani ja elää,
sillä kun löin itseäni vasaralla polveen,
minulla ei ollut enää ketään
keneltä pyytää apua.
