se sama alku

Mä löydän itseni edelleen samasta alusta. 9kk ja mä olen edelleen siinä samassa pisteessä, missä koitetaan rakentaa uutta alkua. Mikään ei oo muuttunu, pinnallisesti on paljon, mutta pinnan alla ei mitään.

Mä en tiedä mitä on olla masentunut, varmaan tätä. Teennäistä. Masennus on teennäistä. En mä käytä sitä sanaa mun tunnetiloistani. Mä en ole ihan varma tunnetiloista noin muutenkaan, musta tuntuu että mulla on vaan yks. Kaikki on semmosta samaa mössöä, harmaata mössöä. Välillä mä nauran, mutta en hymyile. Mä nauran ja kaikki uskoo sen, mä tulen kotiin ja mä itken. Se ei tarvi mitään syytä, se tunne vaan iskee salakavalasti, ei varoita tulostaan. Välillä mä huomaan olevani kaupassa, välillä pyöräilemässä kotiin ja niin usein kotona. Ja se tunne täyttää ja se peittää kaiken. Ulkona paistaa aurinko ja taivas on niin kauniin sininen, lehdet niin kauniin vihreitä ja sillä ei oo mitään väliä. 

Mä huomaan kiinnittäväni paljon huomiota tragediohin, kamaliin uutisiin, suruun, pahuuteen, vääryyteen. Aina jollain menee huonommin. Ja ne selviää, niillä on menny huonommin ja ne selviää. Mä haluan ajatella että se auttaa, mutta oikeestaan se tekee musta niin hirveen vihasen. Ei mulla ole edes oikeutta olla surullinen. Jossain on sota ja mun ongelmat on niin pieniä. Joku on menettäny perheensä, mulla on perhe. Mikä oikeus mulla on olla niin surullinen. Musta tuntuu, että mä aiheutan sen saman reaktion muissa, ne katsoo mua ja miettii et älä jaksa. 

Sillon nuorena, sama tyttö eri ongelmat, tytöllä paras kaveri, kaverilla samat eri ongelmat. Ja se soitti ja mä kuuntelin, monta tuntia aina kuuntelin, yritin neuvoa vaikka tiesin ettei se auta. Ja se kaveri, se on niin hirveän onnellinen ja se ansaitsee sen, mutta mä en voi soittaa sille niitä samoja puheluita, en halua sanoa taas niitä samoja asioita. Mäkin ajattelen että oon säälittävä, ei kukaan halua kuulla. Mä tiedän mitä itse sanoisin itelleni, mutta kun se ei auta, se pahentaa.

”Mene juttelemaan psykiatrille, se auttaa.” 

Se sama paikka missä niitä palveluita annetaan, siellä samassa paikassa kävin uusimassa e-pilleri reseptiä. ”Koetko, että olisi tarvetta käydä testaamassa taudit?” ”En koe.” Nainen tiedustelee syytä. Sisällä totean, että mieluummin valehtelen, kun puhun. ”Oli rankka ero,…. joo kaikki on ihan kunnossa.” 

Kodin seinällä taulu on vinossa, se vahingossa pudotti sen seinältä, kun oli yökylässä. Mä en ikinä tule sanomaan ei. Mikään ei ikinä muutu. Mä en tiedä kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Mä sitä, että tiedän sen haluavan vain yhtä asiaa ja mä niin tyydyn vaikka vaan siihen, että saan herätä ja tuntea olevani hetken aikaa turvassa, hetken aika on pysähtyny ja kaikki on niinkuin ennen, sen niin pienen hetken olo on niin lämmin. Vai se sitä, että tietää että mä tyydyn siihen. 

Kaikki sanoo älä, mutta mä en ikinä kuuntele. En oo ikinä kuunnellu.

Onko sun ikinä ollut niin hyvä olla jossain, että koko muu maailma katoaa? Se hiljaisuus vois kestää ikuisesti eikä mitään muuta tarvitse. Mä en halua päästää irti siitä tunteesta ja mä en usko, että kukaan toinen voi sellaista tunnetta saada aikaan,

 

ei ainakaan enää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *