kaikki ne uudet alut

Oon kirjoittanut blogia jo monta vuotta ja ajattelin lopettavani sen nyt, enkä ookaan moneen kuukauteen mitään kirjoittanut. Mä ajattelin asian niin, että kirjotan vasta kun on jotain hyvää kerrottavaa. Mutta mähän oon aina kirjoittanut siksi, että voin päästää ulos kaiken sen mikä tuntuu niin pahalta, että tekee mieli repiä itsensä kappaleiksi. Ratkaisu asiaan taitaakin sitten olla, että en enää kirjoita omalla nimellä. En salaile näitä tunteita, mutta en niin julkisesti tuo sitten esillekään. Aina olen itselleni kirjoittanut, mutta ehkä vasta nyt ihan aidosti.

Olo on rikki revitty. Tunteet on ihan täysi kaaos, ajatukset sen mukaiset. Istun tyhjässä asunnossa ja koitan itse olla tyhjä. Mutta mä oon täynnä, täynnä kaikkea. Mietin ratkasuja, mutta ne on kaikki huonoja, lapsellisia, naurettavia, epäoikeudenmukaisia, kuviteltuja totuuksia, vääriä tahtotiloja. Tälläisinä hetkinä kuuluisi haluta aloittaa puhtaalta pöydältä, etsiä onnea muilla keinoilla ja nähdä asiat uusista näkökulmista, kuuluisi haluta päästä yli kaikesta. Mutta musta tuntuu etten edes halua. Mä olen karannut niin monta kertaa, juossut karkuun hyvää ja huonoa, kaikkia tunteita, kaikkia ihmisiä, elämää. Mä en halua enää uusia alkuja, mä olen kyllästynyt rakentamaan itseni uudelleen samoista hajonneista osista, eri ihmiseksi. Mä taidan olla aina vaan mä, kaikki eri persoonat, eri hahmot ja eri näytelmät, ne onkin aina se sama ihminen ja se sama tarina. Silti mä en halua olla tämä persoona, tässä hetkessä. Joku vahvempi, tunteettomampi, kylmempi, olenhan mä sellainen ennenkin ollut, olenhan? 

Tämä uusi alku on vaikeampi. Johtuuko se siitä, että olen ollut aidompi minä vai siitä, että olen ollut aikuisempi minä, välittävämpi minä. On paljon vaikeampaa aloittaa alusta ja rakentaa uusi minuus, kun se nykyinen on se aidoin ja rehellisin. Ihmiset haluaa teeskentelijän. ”Kyllä sä voi olla iloinen, jos vaan päätät niin.” Mä voin olla iloinen kaikille muille ihmisille, mä tiedän kyllä mitä teeskentely on, mä olen tehnyt sitä monta vuotta. Mä toivoisin, että voisin olla iloinen itselleni, aidosti ja oikeista syistä. Mutta kun siihen on niin hirveän vaikea pystyä yksin.

Mä yritin lähteä kauas pois ja aloittaa alusta, mutta menneisyydellä on tapana seurata mukana. Ja yhtäkkiä mä halusin sen menneisyyden, koska se uusi elämä olikin sama tarina eri paikassa. Mä halusin uuden elämän, menneisyyden kanssa, mutta mennyt sanoi ettei halua yhteistä tulevaisuutta, vaan menneisyys pitää leikata irti. Mutta miten voi leikata irti jotain, mikä on osa omaa itseään? Leikata pois oma käsi ja opetella elämään ilman sitä. Miten voi elää ilman sitä mikä on aikaisemmin ollut ainoa asia mikä pitää kasassa? Miksi pitää luopua siitä, mikä on ainoa asia minkä takia haluaa yrittää enemmän, olla parempi, parantaa se mikä on pielessä. Sitten kun onkin näin yksin, ei ole enää sitä minkä puolesta taistella, kun ei ole ketään kenelle tuottais pettymyksen, kun ei jaksakaan enää.