Minun lempinähtävyys kohteessa kuin kohteessa ovat aina (varaudu antikliimaksiin) PINNAT. Mie rakastan rosoisia ja värikkäitä seinä. Ei siis ole liioiteltua sanoa, että olen seinähullu. Mutta tykkään mie vuoristakin. Riva Del Gardassa näkymät oli paikoin aivan henkeäsalpaavat.Rantakivillä, aamuauringossa.Gardajärvelle ei mennä noin vain. Matkustuspäivä kesti 12 tuntia ja siihen sisältyi kaksi lentoa, bussimatka, junamatka ja taksimatka. Mieleenpainuvin etappi oli junamatka Italian maaseudun halki. NAUTIN. Vasemmalla: Maarit Veronassa. Oikealla: (viini?)viljelmiä vuorten juurella.Gardalla mulla oli paljon omaa aikaa, sillä Maarit kulki kuoroharjoituksissa ja -kilpailuissa. Kuten arvata saattoi, vauhkoonnuin ympäristön vaihdoksesta ja se heijastui heti someen. Instagram-tarinan päivittäminen reissussa on hauskaa, mutta laukaisee harmillisen herkästi hypomanian. Jo ensimmäisen päivän jälkeen oli pakko vähentää julkaisuja, koska uupumus jysähti.Gardajärven ghetto. Yllätyin iloisesti, kun löysin tämän helmen aivan keskustan liepeiltä. Kävin valokuvaamassa myös rakennuksen sisällä, mutta löysin sieltä lojumasta erittäin hyväkuntoisen, yksinäisen naistenkengän ja tuli jotenkin pahat vibat. Siitäkin huolimatta, että kylillä lähes kaikki vastaantulijat oli yli 70-vuotiaita, eivätkä siten erityisen potentiaalisia puskapäällekarkaajia. Peruutin pois.Gardalla sorsat oli erittäin tuttavallisia. Yksi ui järvestä minun luokse ja tuli aivan jalkojen juureen. Kun en antanut leipää, se nokkaisi minua kenkään ja lähti loukkaantuneena pois. Yritettiin ottaa Maaritin kanssa yhteiskuvia, mutta mie näytin kaikissa kuvissa niin väsyneeltä, että käännyttiin suosiolla selin. Maarit on jo tottunut tähän.Venetsiaan päästiin helpommin kuin Gardajärvelle. Vain yksi taksi- ja junamatka. Meidän hotellihuoneessa oli oma parveke kanavan yllä. Se oli kyllä unelmien täyttymys. En voi kylliksi kiittää Maaritia reissun mahdollistamisesta.Venetsiassa sain suru-uutisen Suomesta. Uutinen ei ollut odottamaton, pappa oli sairastellut jo pitkään. Onneksi hän sai lopulta lähteä ilman kipuja, rauhallisesti. Kyyneleet tuli silmiin, kun parvekkeella istuessani nostin kahvikuppia ja sanoin iltapäivän hiljaisuuteen: ”Osmo-papalle”. Mulla on papasta vain hyviä muistoja. Tärkeimpänä se, miten kärsivällisesti hän piti minua iltaisin kädestä, kun lapsena itkin koti-ikävää.Matkasta teki erityisen myös se, että pääsin nyt ensimmäistä kertaa käymään legendaarisessa Venetsian biennaalissa. Valtava taidetapahtuma oli todella hieno. Mielestäni sen kirkkain tähti oli taidemaalari Njideka Akunyili Crosby. En ollut kuullut hänestä aiemmin, mutta oli kyllä heti selvää, että tämä nainen tekee (jo) taidehistoriaa.Venetsiassa oli lokakuussa ihanan rauhallista. Mie rakastan Venetsiaa, mutta en ikinä, ikinä aio mennä sinne kesällä – koska jäätävät ruuhkat ja tukahduttava kuumuus. Nyt säät oli tosi hyvät: joka päivä puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä.Viimeisenä päivänä käytiin muutaman tunnin mutka värikkäällä Buranon saarella, joka sijaitsee 45 minuutin vesibussimatkan päässä. Maarit ei ollut käynyt saarella aiemmin; KERRANKIN joku kohde, josta vain mulla oli kokemusta! Jos Venetsiassa oleskelee pidempään kuin pari päivää, käynti Buranossa on käytännössä PAKOLLISTA. Paikka on niin hurmaava.
