Älä soimaa itseäsi: On ihan okei olla välissä katkera ämmä

Uhriutuminen on myrkkyä imagolle, mutta tekee hyvää sanoa tämä nyt suoraan: välissä mie olen katkera.

Ja vielä pahempaa, kateellinen.

– Hyijjä, kuten rakas Kerttu-mummoni tapasi puistatella.

Sairaus vei minulta minut

Olen katkera, koska tämä sairaus tuntuu vieneen minulta niin paljon.

Ensinnäkin, sairaus vei minulta minut. Se sosiaalinen, hyväntuulinen ja nokkela ihminen joka olin ennen, on muuttunut. Pelottaa, etten palaa enää ennalleni.

Toiseksi, sairaus pysäytti lupaavan urani toimittajana ja esiintyjänä. Menetin nautinnon ja ylpeyden, jota työssäni koin. Minun oli lopetettava yritys ja kieltäydyttävä kesätyöpaikasta Aamulehden feature-tiimissä. Kirjoitin heille keväällä: ”Olen pahoillani, että soittamisen sijaan kirjoitan sähköpostin, mutta pelkään että puhelimessa sanat saattaisivat juuttua kurkkuuni.”

Pahinta on etten vielä tiedä, voinko jatkaa luovalla alalla. Kun työ on niin stimuloivaa, olenko aina vaarassa suistua hypomaniaan?

Kolmanneksi, sairaus romutti itsetuntoni. En jaksa huolehtia itsestäni, enkä näytä enää samalta kuin ennen sairastumista. Kamppailen joka päivä masennuksen aiheuttaman voimakkaan itseinhon kanssa.

Mie kadehdin terveitä ihmisiä, mutta vielä enemmän kadehdin heitä, jotka sairaudesta huolimatta säilyttävät työ- ja toimintakykynsä sekä viehätysvoimansa. Niin, jostakin syystä juuri se on pahinta: että kaikki jotka ovat paskana, eivät ole yhtä paskoja kuin minä.

Se on epistä.

Ja samalla täysin merkityksetöntä. Koska ainakin mie olen yhä elossa. Suomalaistutkimuksen mukaan PUOLET kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista on yrittänyt itsemurhaa (Suomen Apteekkariliitto, 2019).

Tämä sairaus on myös antanut minulle paljon, mutta sitä puolta asiasta käsittelen toisella kertaa.

Tunteita ei voi editoida

Tunnustan, että olen tunnesnobi.

En haluaisi hyväksyä itsessäni mitään sellaisia tunteita, joita en voi kunnioittaa. Minusta kateus ja katkeruus ovat alhaisia tunteita. Koen niiden tuntemisesta syvää häpeää.

Keväällä, kun häpeän tunteeni olivat väkevimmillään, oivalsin onneksi jotakin helpottavaa.

Kateus ja katkeruus ovat alhaisia, mutta myös läpeensä inhimillisiä, vääjämättömiä tunteita. Kukaan ei voi editoida niitä elämästään, vaikka miten tahtoisi. Oivalsin, että minun ei tarvitse olla oman inhimillisyyteni yläpuolella – ainoastaan sen tasalla.

Tällä tarkoitan, että niin kauan kun tiedostan mitä kadehdin ja miksi, pystyn nöyrtymään tunteen äärellä turvallisesti, vahingoittamatta itseäni tai muita. On ihan okei olla välissä tietoisesti katkera ämmä.

Silloin ei muutu huomaamattaan täysipäiväiseksi mulkeroksi.