Draamaa ateljeessa: ”Tämä oli nyt tässä, en mie enää osaa!”
Tähdennettäköön: en mie ääniä kuule. Mutta sisäinen vuoropuheluni on kyllä vilkasta.
Eilen, monta päivää jatkuneiden taiteellisten vastoinkäymisten jälkeen päätin suosiolla heittää roskiin teoksen, johon olin lotrannut jäätävän määrän kalliita materiaaleja. Sydäntä särki. Olin varma, että TÄMÄ OLI NYT TÄSSÄ, EN MIE ENÄÄ OSAA MAALATA!
Makasin traagisena sängyssä, kun tunnekuohustani erottui poikkeuksellisen selkeä sananvaihto.
Minä, ruikuttavaan sävyyn: “Se oli eka pohja joka mennee roskiin!”
Minä, tyynesti: “Ei se ollu eka. Eikä viimeinen.”
Minä, katkerasti, mutta jo vähän huvittuneesti: “Oliko tuon tarkotus lohuttaa?!”
Itse asiassa kyllä: se lohdutti
Tajusin, että jokin minussa oli sanonut Eikä viimeinen.
Se tarkoittaa, että lisää teoksia tulee. Tuo ’jokin’ minussa tietää nämä asiat, on tiennyt ennenkin.
Luulen, että tekemiseni on siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. Mitä se tarkoittaa? Millaiseen?
En saa siitä vielä otetta, joten ateljeessa tunnen oloni hämmentyneeksi. Hapuilen. On kuin yrittäisin kiivetä rappusia, joita ei ole mitoitettu minun kokoiselleni.
Kun puolisoni Maarit oli vielä hereillä ja juteltiin taiteen tekemisestä, tulin sanoneeksi jotakin, jonka vasta ääneen ilmaistuani ymmärsin todeksi.
Uuden tekeminen pelottaa ja turhauttaa aina siihen asti, kunnes työskentelyssä tapahtuu jokin ratkaiseva käänne, jonka jälkeen siitä tulee SINUN OMAASI. Siihen asti kalvaa epämääräinen itsensä kadottamiseen liittyvä vitutus, että “Mitä mie tämmöstä jonku toisen paskaa taidetta teen!”
Luova tauko
Yritän nyt sitten pitää vähän taukoa. Vaatiiko se viisi minuuttia vai viisi viikkoa, en tiedä.
Tiedostan, että vaikka en konkreettisesti tekisi mitään, luovat prosessit etenevät mielessäni.
Kaipaan silti käsillä tekemistä kipeästi – mikä sekin on edelleen minusta outoa. Maalaaminen on sotkuista puuhaa, enkä mie ole ikinä nauttinut käsieni likaamisesta. Nykyään ei ole harvinaista, että olen kauttaaltaan maalissa.
Maalaustelineeni vieressä on tuoli, jolle usein lasken tarvikkeita, esimerkiksi väripaletin. Enemmän kuin kerran olen mietteissäni istahtanut alas – suoraan paletin päälle.
Voivvv.
Monissa pikkuhousuistani on takapuolessa mitä mielikuvituksekkaimpia läiskiä. Eräät pikkarit näyttävät erityisen härskeiltä, sillä ”vahingon sattuessa” tekeillä olleen teokseni värimaailma oli kullanruskea. (Maalaan usein pikkuhoususillani, koska pitkien housujen pukeminen on rankkaa.)
Tekemisen aika tulee taas. Täytyy olla kärsivällinen.
