Oireilin esimerkillisesti – mutta olenko tahrannut maineeni?
Kiitos, että puhut tästä. Itse en ole valmis tulemaan kaapista.
Olen saanut useita palautteita kaksisuuntaista mielialahäiriötä (tai muuta samankaltaista) sairastavilta. He vaikenevat sairaudestaan, koska tuntevat häpeää.
Pohdin, miksi en tunne samoin. Eräs läheinen sitten sanoitti asetelman osuvasti:
Hämmästyttävää, miten nuo sinun oireet sattuu olemaan yhteiskunnan näkökulmasta niin hyväksyttäviä.”
Silloin ymmärsin. Aivan, siitähän se tietysti johtuu.
Mie sairastan kaksisuuntaisen mielialahäiriön lievempää muotoa, tyyppiä 2. Tyypissä 2 ilmenevä hypomania tekee minusta äärimmäisen aikaansaavan ja sosiaalisesti sädehtivän. Molemmat ovat imagonrakennukseen perustuvan kilpailuyhteiskunnan näkökulmasta ARVOSTETTAVIA OIREITA.
(Sivuhuomautus: Paitsi että seurauksena on työkyvyn tuhoava uupumus, jota olen jo aiemmissa blogiteksteissäni kuvannut. Tavallaan sairauteni on täydellinen tiivistys siitä, miten yksilön hyvinvoinnin kustannuksella tehokkuutta tavoitteleva kilpailuyhteiskunta kaivaa maata jalkojensa alta.)
Varsinainen mania, jota ilmenee tyypissä 1, voi oireilla sosiaalisesta näkökulmasta vaikeammin.
Maniassa ihminen saattaa ottaa riskejä ja kohdella muita ihmisiä tavalla, jota ei ikinä terveenä ja tietoisesti valitsisi. Maniassa ihminen ei ole oma itsensä.
Seurauksena voi olla tuskallinen katumus, häpeä ja pelko siitä, että jos sairaudestaan tekee julkista, muut eivät ehkä enää luota arvostelukykyysi ollenkaan.
On helvetin epäreilua joutua pelkäämään sellaista. Varsinkin, kun samalla kamppailee hypomanian/manian, masennuksen ja mahdollisten sekamuotoisten jaksojen (joissa mielialahäiriön molemmat ääripäät vaihtelevat jopa tunnin välein) aiheuttamien vaikeuksien kanssa.
Palautteita saatuani aloin miettiä: joko minuun on yhdistetty epäluotettavuuden leima? Olenko tätä blogia kirjoittamalla luonut pysyvän tahran maineeseeni?
Jos tulevat työnantajani googlettavat minut, he epäilemättä löytävät nämä tekstit.
Pitäisikö minun pelätä? Jos en pelkää, onko minussa jotakin vialla?
Olenko rohkea? Vai tyhmän rohkea?
Hämmentävää joutua pohtimaan tällaista.
Minusta on ilmiselvää, että ihminen, joka
- uskaltaa priorisoida terveytensä jäämällä sairauslomalle
- tekee kaikkensa kuntoutumisen eteen
- pyrkii omalla pienellä tavallaan lisäämään yleistä hyvinvointia käymällä avointa keskustelua mielenterveydestä
on nimenomaan vastuullinen ja luotettava.
Mutta tiedä sitten.
Pehmeät arvot eivät ole kovassa huudossa.