Kauneus tappaa taiteen

Yksityiskohta teoksestani.

Olen innoissani ja turhautunut.

Olen innoissani, koska olen vihdoin ja viimein edistynyt ateljeessa. Maalaukseni ovat alkaneet muuttua. En sano, että ne olisivat aiempaa parempia, mutta tunnen vahvasti edenneeni jonkinlaiseen ”seuraavaan vaiheeseen”ja se tuntuu tärkeältä. En halua tehdä samoja maalauksia uudelleen ja uudelleen.

Samalla olen turhautunut, koska olen hyvin epävarma siitä mitä teen. Kyseenalaistan maalaamistani eri tavalla kuin ennen. Minulla on omituinen tunne, että ratkaisuni ovat oikeita, mutta silti ne häiritsevät visuaalista silmääni. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Otetaan esimerkiksi viimeisin teokseni.

”Alitajuntani on aloittanut yt-neuvottelut” 2019. 50 x 50 cm.

Varman päälle tekemisen viettelys

Olen tyytyväinen teoksen taustaan. Värit, muoto ja tekstuuri tuntuvat harmonisilta. Violetti symboloi tiedostamatonta, vaaleansininen tietoisuutta. Maalauksessa hämärä mielenmaisema kuohuu, mutta pilvet repeilevät jo.

Olen hyvilläni myös siitä, miten rohkeasti olen sijoittanut harmoniseen taustaan kulmikkaan, läpikuultavan muodon. Siitä syntyy vaikutelma, että tyhjään, aineettomaan tilaan hahmottuu hitaasti jotakin konkreettista. Kulmikas muoto symboloi minulle neuvottelupöytää, jonka ääressä tehdään sisäisiin ristiriitoihin liittyvää sovittelutyötä (siihen viittaa myös teoksen nimi).

MUTTA.

Silmääni rassaa aivan kamalasti se, että pöytä kuultaa läpi – JA se, miten ilkeästi vasen jalka on notkollaan.

Palaan yhä uudelleen pohtimaan pitäisikö neuvottelupöydän vasen jalka suoristaa vai ei. Entä pitäisikö pöydän rakenteesta tehdä sittenkin kiinteämpi? Se näyttäisi paremmalta!

Mutta silloin tekisin taas varman päälle, vai mitä?

Vai tekisinkö sittenkin parempaa jälkeä?

Tulen hulluksi, kun yritän päättää.

Välissä mietin, olenko vain lukenut liikaa taidekirjallisuutta ja sortunut sen vuoksi yrittämään liikaa. Ehkä pitäisi vain tehdä sitä mikä on visuaalisesti miellyttävää?

…Mutta kun se ei ole mielenkiintoista!

Kauneus tappaa taiteen.

”SORE (totuus minusta)” 2019. 50 x 100 cm.

Vain rehellisesti voi maalata hyvin

Myös toinen uusi teokseni ”SORE (totuus minusta)” herättää samanlaisen ristiriidan.

Teoksen syntytarina on tosi intiimi. Puhuin illalla puolisolle surusta jota tunnen siitä, että olen aina tukahduttanut sukupuoltani ja seksuaalisuuttani. Oma naiseus on ollut niin pelottava asia, että siitä on tullut täydellinen tabu, jota olen lähestynyt vain toisten naisten kautta. Hymähdin: “Tuntuu että täsä pitäs alakaa maalata sinisiä pilluja”.

Seuraavana aamuna, täysin ajatuksettomasti, maalasin tämän teoksen. Kun aloin pohtia mistä kuva kertoo, ensimmäinen mielleyhtymäni oli englanninkielen sana: SORE. Sore tarkoittaa kosketusarkaa. Heti perään muistin, että Sore on myös vanhempieni minulle lapsena antama lempinimi. Sore. Käsittämätöntä. En varmaan ikinä totu siihen, miten maalaaminen avaa minussa asioita – ja toisinpäin. Vain rehellisesti voi maalata hyvin.

En muuttaisi teoksessa mitään, sillä se kuvaa täydellisesti aihettaan: pienen tytön keskeytynyttä kasvua naiseksi.

MUTTA.

Toisaalta teosta on haastavaa katsoa juuri siksi, että se tuntuu olevan niin kesken, päättelemätön, paljas, raaka. Varsinkin vasemman reunan valumat.

Vaivaannun niistä. Kavahdan niitä.

Ja jos niitä ei olisi, kaipaisin niitä.

Ehkä mie tavallaan rakastan niitä.

kulttuuri ajattelin-tanaan syvallista mieli

Draamaa ateljeessa: ”Tämä oli nyt tässä, en mie enää osaa!”

Tähdennettäköön: en mie ääniä kuule. Mutta sisäinen vuoropuheluni on kyllä vilkasta.

Eilen, monta päivää jatkuneiden taiteellisten vastoinkäymisten jälkeen päätin suosiolla heittää roskiin teoksen, johon olin lotrannut jäätävän määrän kalliita materiaaleja. Sydäntä särki. Olin varma, että TÄMÄ OLI NYT TÄSSÄ, EN MIE ENÄÄ OSAA MAALATA!

Makasin traagisena sängyssä, kun tunnekuohustani erottui poikkeuksellisen selkeä sananvaihto.

Minä, ruikuttavaan sävyyn: “Se oli eka pohja joka mennee roskiin!”

Minä, tyynesti: “Ei se ollu eka. Eikä viimeinen.”

Minä, katkerasti, mutta jo vähän huvittuneesti: “Oliko tuon tarkotus lohuttaa?!”

Itse asiassa kyllä: se lohdutti

Tajusin, että jokin minussa oli sanonut Eikä viimeinen.

Se tarkoittaa, että lisää teoksia tulee. Tuo ’jokin’ minussa tietää nämä asiat, on tiennyt ennenkin.

Luulen, että tekemiseni on siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. Mitä se tarkoittaa? Millaiseen?

En saa siitä vielä otetta, joten ateljeessa tunnen oloni hämmentyneeksi. Hapuilen. On kuin yrittäisin kiivetä rappusia, joita ei ole mitoitettu minun kokoiselleni.

Kun puolisoni Maarit oli vielä hereillä ja juteltiin taiteen tekemisestä, tulin sanoneeksi jotakin, jonka vasta ääneen ilmaistuani ymmärsin todeksi.

Uuden tekeminen pelottaa ja turhauttaa aina siihen asti, kunnes työskentelyssä tapahtuu jokin ratkaiseva käänne, jonka jälkeen siitä tulee SINUN OMAASI. Siihen asti kalvaa epämääräinen itsensä kadottamiseen liittyvä vitutus, että “Mitä mie tämmöstä jonku toisen paskaa taidetta teen!”

Toimettomat kädet.

Luova tauko

Yritän nyt sitten pitää vähän taukoa. Vaatiiko se viisi minuuttia vai viisi viikkoa, en tiedä.

Tiedostan, että vaikka en konkreettisesti tekisi mitään, luovat prosessit etenevät mielessäni.

Kaipaan silti käsillä tekemistä kipeästi – mikä sekin on edelleen minusta outoa. Maalaaminen on sotkuista puuhaa, enkä mie ole ikinä nauttinut käsieni likaamisesta. Nykyään ei ole harvinaista, että olen kauttaaltaan maalissa.

Maalaustelineeni vieressä on tuoli, jolle usein lasken tarvikkeita, esimerkiksi väripaletin. Enemmän kuin kerran olen mietteissäni istahtanut alas – suoraan paletin päälle.

Voivvv.

Monissa pikkuhousuistani on takapuolessa mitä mielikuvituksekkaimpia läiskiä. Eräät pikkarit näyttävät erityisen härskeiltä, sillä ”vahingon sattuessa” tekeillä olleen teokseni värimaailma oli kullanruskea. (Maalaan usein pikkuhoususillani, koska pitkien housujen pukeminen on rankkaa.)

Tekemisen aika tulee taas. Täytyy olla kärsivällinen.

Kuva 1: Ateljeeni lattia on suojattu vedenpitävällä pressulla. Kuva 2: Hakemassa hiekkaa. Se luo teoksiin mukavan rouhean pinnan. Tiesin kokeilla tekniikkaa, koska olin seurannut lahjakkaan taiteilijaystäväni Suvi Jumiskon työskentelyä 2010-luvun alussa.
kulttuuri museot-ja-nayttelyt oma-elama tyo