Olen innoissani ja turhautunut.

Olen innoissani, koska olen vihdoin ja viimein edistynyt ateljeessa. Maalaukseni ovat alkaneet muuttua. En sano, että ne olisivat aiempaa parempia, mutta tunnen vahvasti edenneeni jonkinlaiseen ”seuraavaan vaiheeseen”ja se tuntuu tärkeältä. En halua tehdä samoja maalauksia uudelleen ja uudelleen.

Samalla olen turhautunut, koska olen hyvin epävarma siitä mitä teen. Kyseenalaistan maalaamistani eri tavalla kuin ennen. Minulla on omituinen tunne, että ratkaisuni ovat oikeita, mutta silti ne häiritsevät visuaalista silmääni. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Otetaan esimerkiksi viimeisin teokseni.

Varman päälle tekemisen viettelys

Olen tyytyväinen teoksen taustaan. Värit, muoto ja tekstuuri tuntuvat harmonisilta. Violetti symboloi tiedostamatonta, vaaleansininen tietoisuutta. Maalauksessa hämärä mielenmaisema kuohuu, mutta pilvet repeilevät jo.

Olen hyvilläni myös siitä, miten rohkeasti olen sijoittanut harmoniseen taustaan kulmikkaan, läpikuultavan muodon. Siitä syntyy vaikutelma, että tyhjään, aineettomaan tilaan hahmottuu hitaasti jotakin konkreettista. Kulmikas muoto symboloi minulle neuvottelupöytää, jonka ääressä tehdään sisäisiin ristiriitoihin liittyvää sovittelutyötä (siihen viittaa myös teoksen nimi).

MUTTA.

Silmääni rassaa aivan kamalasti se, että pöytä kuultaa läpi – JA se, miten ilkeästi vasen jalka on notkollaan.

Palaan yhä uudelleen pohtimaan pitäisikö neuvottelupöydän vasen jalka suoristaa vai ei. Entä pitäisikö pöydän rakenteesta tehdä sittenkin kiinteämpi? Se näyttäisi paremmalta!

Mutta silloin tekisin taas varman päälle, vai mitä?

Vai tekisinkö sittenkin parempaa jälkeä?

Tulen hulluksi, kun yritän päättää.

Välissä mietin, olenko vain lukenut liikaa taidekirjallisuutta ja sortunut sen vuoksi yrittämään liikaa. Ehkä pitäisi vain tehdä sitä mikä on visuaalisesti miellyttävää?

…Mutta kun se ei ole mielenkiintoista!

Kauneus tappaa taiteen.

Vain rehellisesti voi maalata hyvin

Myös toinen uusi teokseni ”SORE (totuus minusta)” herättää samanlaisen ristiriidan.

Teoksen syntytarina on tosi intiimi. Puhuin illalla puolisolle surusta jota tunnen siitä, että olen aina tukahduttanut sukupuoltani ja seksuaalisuuttani. Oma naiseus on ollut niin pelottava asia, että siitä on tullut täydellinen tabu, jota olen lähestynyt vain toisten naisten kautta. Hymähdin: “Tuntuu että täsä pitäs alakaa maalata sinisiä pilluja”.

Seuraavana aamuna, täysin ajatuksettomasti, maalasin tämän teoksen. Kun aloin pohtia mistä kuva kertoo, ensimmäinen mielleyhtymäni oli englanninkielen sana: SORE. Sore tarkoittaa kosketusarkaa. Heti perään muistin, että Sore on myös vanhempieni minulle lapsena antama lempinimi. Sore. Käsittämätöntä. En varmaan ikinä totu siihen, miten maalaaminen avaa minussa asioita – ja toisinpäin. Vain rehellisesti voi maalata hyvin.

En muuttaisi teoksessa mitään, sillä se kuvaa täydellisesti aihettaan: pienen tytön keskeytynyttä kasvua naiseksi.

MUTTA.

Toisaalta teosta on haastavaa katsoa juuri siksi, että se tuntuu olevan niin kesken, päättelemätön, paljas, raaka. Varsinkin vasemman reunan valumat.

Vaivaannun niistä. Kavahdan niitä.

Ja jos niitä ei olisi, kaipaisin niitä.

Ehkä mie tavallaan rakastan niitä.