Kadehdittavaa elämää

30.9.2019 sonkkeli

Paluu ateljeehen

Olin melkein kaksi viikkoa maalaamatta syyskuun alkupuoliskolla. Se oli koettelemus.

Välissä vain istuin ateljeessa ja huokailin kuin idiootti. Jotakin liikuttavaa oli siinä hartaudessa, jolla järjestelin maalipurkkeja ja puhdistin siveltimiä ja palettiveitsiä. Tuntui kuin olisi ollut erossa rakastetusta.

En voinut maalata, koska uupumus oli niin pahana. ”Masennusposti – DAILYhateMAIL” -näyttelyni Rovaniemellä sai mahtavan vastaanoton (kaikki 13 maalausta myytiin), mutta tajusin vasta myöhemmin, että olin luisunut sitä tehdessä hypomaniaan.

Vasta viime viikolla uskalsin palata ateljeehen ja kokeilla maalaamista.

Taustalla uusi teos “Poltetun maan taktiikka” (2019). 100 x 50 cm. Teoksen nimi viittaa sotatermiin; asetelmaan, jossa vetäytyvä osapuoli tuhoaa pakoreittinsä varrelta kaiken mahdollisen hidastaakseen vihollisen etenemistä. Olen huomannut, että myös traumat, addiktiot ja kaikenlaiset tukahdutetut totuudet omasta elämästä käyttäytyvät samalla tavalla ihmisen mielessä. Ne pakenevat tietoisuutta ja puolustavat olemassaoloaan häikäilemättömästi.

Ensimmäinen yritys oli fiasko.

Kun aloin maalata, minua jännitti kuin ensitreffeillä.

Vedin palettiveitsellä väriä kankaalle ja tunsin sen heti: koko keho alkoi kihelmöidä. En mahtanut itselleni mitään, tunne oli liian herkullinen vastustettavaksi. Tempauduin siihen niin kuin esiteini ensikänniin.

Kadehdittavaa elämää.

Kuvittelin olevani fiksu ja asetin itselleni 45 minuutin aikarajan. Siitä ei ollut apua. Maalasin lopulta vain 28 minuuttia, mutta sekin oli liikaa. Koko loppuilta meni tukalassa yliviritystilassa, jota ei laukaissut mikään.

Ja aamulla? Heräsin syvästi masentuneena, tietysti. Koska niin tämä sairaus ilmeisesti toimii. Iltaan mennessä olin jo niin pahassa jamassa, että istuin pimeässä suihkussa ja ajattelin… noh, ajatuksia, joita pimeässä suihkussa istuvan voi olettaa ajattelevan.

Kuten sanoin: se oli fiasko.

Mutta mie opin siitä!

Aluksi olin huolissani. Jos tämä on jatkossa tällaista, voinko maalata enää lainkaan? Menetänkö mie tämänkin?

Mulla oli kuitenkin aavistus, että ongelmana ei ole itse maalaaminen, vaan oma reaktioni siihen.

Tajusin, että hypomaanisessa vaiheessa minulla on aivojen paikalla 1,5 kilon sitruuna, jota on liotettu vodkassa. Voin puristaa siitä mehua (ja siinä mehussa on helevetisti ytyä), mutta seurauksena on järkyttävä krapula. Parempi siis olla puristelematta.

Kun yritin maalaamista toisen kerran, suhtauduin puuhaan mahdollisimman arkisesti ja tunteettomasti. Valitsin värin ja aloin vain levittää sitä kankaalle.

Rauhallisesti, rauhallisesti…

Se toimi. Helpotus oli valtava: minun ei tarvitse luopua tästä. Lopetin hyvissä ajoin ennen kuin alkoi väsyttää.

Sittemmin olen pystynyt lisäämään maalausaikaa päivä päivältä. Tällä hetkellä voin maalata jo useamman tunnin ilman sivuvaikutuksia ja se riittää oikein hyvin.

Nautin tekemisestä, mutta kiinnitän tarkasti huomiota siihen, etten anna itseni kiihtyä. En oikeastaan edes enää kaipaa hypomaanista hurmosta. Siinä on jotakin turvatonta ja vierasta. Se en ole oikeasti mie.

Nämä kaksi olen maalannut ateljeehen palattuani, reilussa viikossa. Oikealla ”Uraohjus”, 70 x 70 cm. Teokseni valmistuvat tyypillisesti aika nopeasti. Maalaan 100% intuitiolla, toisinaan ehkä turhankin impulsiivisesti… olisi mukava työstää jotakin teosta pidempään kuin pari päivää.

Avainsanat: bipo, bipolaarinen, hypomania, kaksisuuntainen mielialahäiriö, maalaus, masennus, taide, taiteilija

kulttuuri mieli terveys vastuullisuus

Sairaus vei minulta minut

Olen katkera, koska tämä sairaus tuntuu vieneen minulta niin paljon.

Ensinnäkin, sairaus vei minulta minut. Se sosiaalinen, hyväntuulinen ja nokkela ihminen joka olin ennen, on muuttunut. Pelottaa, etten palaa enää ennalleni.

Toiseksi, sairaus pysäytti lupaavan urani toimittajana ja esiintyjänä. Menetin nautinnon ja ylpeyden, jota työssäni koin. Minun oli lopetettava yritys ja kieltäydyttävä kesätyöpaikasta Aamulehden feature-tiimissä. Kirjoitin heille keväällä: ”Olen pahoillani, että soittamisen sijaan kirjoitan sähköpostin, mutta pelkään että puhelimessa sanat saattaisivat juuttua kurkkuuni.”

Pahinta on etten vielä tiedä, voinko jatkaa luovalla alalla. Kun työ on niin stimuloivaa, olenko aina vaarassa suistua hypomaniaan?

Kolmanneksi, sairaus romutti itsetuntoni. En jaksa huolehtia itsestäni, enkä näytä enää samalta kuin ennen sairastumista. Kamppailen joka päivä masennuksen aiheuttaman voimakkaan itseinhon kanssa.

Mie kadehdin terveitä ihmisiä, mutta vielä enemmän kadehdin heitä, jotka sairaudesta huolimatta säilyttävät työ- ja toimintakykynsä sekä viehätysvoimansa. Niin, jostakin syystä juuri se on pahinta: että kaikki jotka ovat paskana, eivät ole yhtä paskoja kuin minä.

Se on epistä.

Ja samalla täysin merkityksetöntä. Koska ainakin mie olen yhä elossa. Suomalaistutkimuksen mukaan PUOLET kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista on yrittänyt itsemurhaa (Suomen Apteekkariliitto, 2019).

Tämä sairaus on myös antanut minulle paljon, mutta sitä puolta asiasta käsittelen toisella kertaa.

Tunteita ei voi editoida

Tunnustan, että olen tunnesnobi.

En haluaisi hyväksyä itsessäni mitään sellaisia tunteita, joita en voi kunnioittaa. Minusta kateus ja katkeruus ovat alhaisia tunteita. Koen niiden tuntemisesta syvää häpeää.

Keväällä, kun häpeän tunteeni olivat väkevimmillään, oivalsin onneksi jotakin helpottavaa.

Kateus ja katkeruus ovat alhaisia, mutta myös läpeensä inhimillisiä, vääjämättömiä tunteita. Kukaan ei voi editoida niitä elämästään, vaikka miten tahtoisi. Oivalsin, että minun ei tarvitse olla oman inhimillisyyteni yläpuolella – ainoastaan sen tasalla.

Tällä tarkoitan, että niin kauan kun tiedostan mitä kadehdin ja miksi, pystyn nöyrtymään tunteen äärellä turvallisesti, vahingoittamatta itseäni tai muita. On ihan okei olla välissä tietoisesti katkera ämmä.

Silloin ei muutu huomaamattaan täysipäiväiseksi mulkeroksi.