Tältä hypomania tuntuu: Olet kuin lehmä, joka on unohdettu lypsää
Ei pitäisi ikinä mennä kirjastoon. Varsinkaan selfhelp-hyllylle. Siellä saattaa sairastua vakavasti.
Mie menin kirjastoon, sillä useat eri henkilöt olivat hiljattain vihjailleet minulle kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuudesta. Olin epäilevällä kannalla, mutta halusin kuitenkin lukea aiheesta.
Löysin teoksen ”Kaksisuuntainen mielialahäiriö – Opas sairastuneille ja heidän omaisilleen”. Vetäydyin sen kanssa nojatuolille ikkunan ääreen ja avasin sisällysluettelon.
Näin ensimmäisenä kohdat:
Luku 3. Mania – minäkö sairas? En ole koskaan ollut näin terve!
Luku 4. Masennus – nousenko tästä enää koskaan?
Ei, ajattelin. Ei jumalauta.
Mutta kyllä, siinä se oli: minun epätoivoinen arkinen kamppailuni kahdelle riville kiteytettynä. Jysähti niin kovaa, että teki mieli singota kirja jonnekin hyllyjen väliin ja huutaa täyttä kurkkuaaaaaaa.
Olin järkyttynyt. Ja helpottunut.
Tiesin löytäneeni selityksen.
Ekstaattinen vimma ja kuukauden krapula
Kaksisuuntainen mielialahäiriö oirehtii yksilöllisesti. Minulla se ilmenee vuoroin
- hurmoksellisena, ylituotteliaana hypomaniana
- tuskallisena, lamaannuttavana masennuksena
Miltä hypomania tuntuu? Minulla se muistuttaa hyvin paljon luovaa flow-tilaa. Siitä vain puuttuu kohtuus. Tyystin. Tarkoitan, että SE EI LOPU.
Hypomaanisena pursuan luomisvimmaa. Jos yritän vastustella, minulle tulee äärimmäisen tukala olo: olen kuin lehmä, jonka joku unohti lypsää.
Viheliäisintä on se, että hypomaanisena en muista olevani sairas. Päinvastoin, tunnen olevani kaikkivoipa nero, jonka jaksamisella ei ole mitään rajoja. Maalaan, kirjoitan, maalaan, kirjoitan, maalaan, kirjoitan… Olen ”harrastussammatiltani” koomikko, ja hypomaanisena suorastaan pursuan hauskoja assosiaatioita. Tuntuu kuin olisin jatkuvasti pienessä nousuhumalassa.
Kunnes kuolevainen kehoni lopulta yksinkertaisesti hyytyy.
Saakelin petturi.
Ja silloin SE iskee: äärimmäisen intensiivinen, ylivirittynyt uupumus ja kuvotus. ”Pää kipunoi tyhjää”, kuten kirjailija Mika Waltari on kuvaillut. Luomisvimma ei tyrehdy, päinvastoin, mutta en pysty tekemään mitään.
Se on kuin kuukauden kestävä krapula, joka pahimmillaan saattaa syventyä vaikeaksi masennukseksi. Etenkin jos on muitakin masennukselle altistavia tekijöitä, kuten kipeitä, käsittelemättömiä asioita.
Niin minullekin kävi, ymmärrän sen nyt.
Ehkä olenkin vain (suuruuden)hullu
Kirjastovierailustani on kuukausi, ja olen saanut lähetteen psykiatrille diagnoosin varmistamiseksi. Terapeuttini mukaan asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää.
Lukemani perusteella on tyypillistä, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön oivaltaminen aiheuttaa identiteettikriisin. Aluksi sairaudella saattaa alkaa selittää koko persoonallisuuttaan, hyvässä ja pahassa.
Tyyliin: Johtuikohan tämäkin ajatus, teko tai tunne siitä, että olen kaksisuuntainen? Onkohan tämäkin luonteenpiirre vain joku hemmetin oire?
On ollut tuskallista tiedostaa, että en ehkä olekaan se ”poikkeuksellinen luova nero”, jona olen aina itseäni pitänyt. Että korkea käsitykseni omista kyvyistäni ja potentiaalistani ei ehkä olekaan realistinen, vaan saattaa liittyä hypomanian aiheuttamaan grandiositeettiin eli suuruudenhulluuteen.
KAMMOTTAVA ajatus.
Mutta.
Toisaalta on tosi helpottavaa oivaltaa, etten myöskään ole se ällöttävä, hävettävä luuseri, joksi aina masentuneena itseni tunnen. Viimeksi eilen. Kumpikaan ääripää, johon tämä sairaus minut sinkoaa, ei ole totta. En ole nero enkä luuseri. Totuus on jotakin siltä väliltä.
(mutta oon mie silti omasta mielestä aika nero)
