Paluu ateljeehen
Olin melkein kaksi viikkoa maalaamatta syyskuun alkupuoliskolla. Se oli koettelemus.
Välissä vain istuin ateljeessa ja huokailin kuin idiootti. Jotakin liikuttavaa oli siinä hartaudessa, jolla järjestelin maalipurkkeja ja puhdistin siveltimiä ja palettiveitsiä. Tuntui kuin olisi ollut erossa rakastetusta.
En voinut maalata, koska uupumus oli niin pahana. ”Masennusposti – DAILYhateMAIL” -näyttelyni Rovaniemellä sai mahtavan vastaanoton (kaikki 13 maalausta myytiin), mutta tajusin vasta myöhemmin, että olin luisunut sitä tehdessä hypomaniaan.
Vasta viime viikolla uskalsin palata ateljeehen ja kokeilla maalaamista.
Ensimmäinen yritys oli fiasko.
Kun aloin maalata, minua jännitti kuin ensitreffeillä.
Vedin palettiveitsellä väriä kankaalle ja tunsin sen heti: koko keho alkoi kihelmöidä. En mahtanut itselleni mitään, tunne oli liian herkullinen vastustettavaksi. Tempauduin siihen niin kuin esiteini ensikänniin.
Kadehdittavaa elämää.
Kuvittelin olevani fiksu ja asetin itselleni 45 minuutin aikarajan. Siitä ei ollut apua. Maalasin lopulta vain 28 minuuttia, mutta sekin oli liikaa. Koko loppuilta meni tukalassa yliviritystilassa, jota ei laukaissut mikään.
Ja aamulla? Heräsin syvästi masentuneena, tietysti. Koska niin tämä sairaus ilmeisesti toimii. Iltaan mennessä olin jo niin pahassa jamassa, että istuin pimeässä suihkussa ja ajattelin… noh, ajatuksia, joita pimeässä suihkussa istuvan voi olettaa ajattelevan.
Kuten sanoin: se oli fiasko.
Mutta mie opin siitä!
Aluksi olin huolissani. Jos tämä on jatkossa tällaista, voinko maalata enää lainkaan? Menetänkö mie tämänkin?
Mulla oli kuitenkin aavistus, että ongelmana ei ole itse maalaaminen, vaan oma reaktioni siihen.
Tajusin, että hypomaanisessa vaiheessa minulla on aivojen paikalla 1,5 kilon sitruuna, jota on liotettu vodkassa. Voin puristaa siitä mehua (ja siinä mehussa on helevetisti ytyä), mutta seurauksena on järkyttävä krapula. Parempi siis olla puristelematta.
Kun yritin maalaamista toisen kerran, suhtauduin puuhaan mahdollisimman arkisesti ja tunteettomasti. Valitsin värin ja aloin vain levittää sitä kankaalle.
Rauhallisesti, rauhallisesti…
Se toimi. Helpotus oli valtava: minun ei tarvitse luopua tästä. Lopetin hyvissä ajoin ennen kuin alkoi väsyttää.
Sittemmin olen pystynyt lisäämään maalausaikaa päivä päivältä. Tällä hetkellä voin maalata jo useamman tunnin ilman sivuvaikutuksia ja se riittää oikein hyvin.
Nautin tekemisestä, mutta kiinnitän tarkasti huomiota siihen, etten anna itseni kiihtyä. En oikeastaan edes enää kaipaa hypomaanista hurmosta. Siinä on jotakin turvatonta ja vierasta. Se en ole oikeasti mie.
