Retkahtamisen psykologiaa: Etkö pysty lopettamaan tuhoavaa käytöstä, vaikka yrität?
Kuulostaako tutulta?
Haluaisit tehdä SITÄ JUTTUA.
Tiedät, että sinun ei pitäisi tehdä SITÄ JUTTUA.
Sillä vaikka SE JUTTU aiheuttaa jonkinlaista kieroutunutta mielihyvää, tunnet jäätävää morkkista myöhemmin.
On oikeastaan merkityksetöntä, mikä SINUN JUTTUSI on. Ehkä ryyppäät, syöt liikaa tai näännytät. Ehkä viiltelet. Ehkä hakeudut riskialttiisiin seksisuhteisiin tai järjestät draamaa sinulle tärkeiden ihmisten kanssa.
Merkityksellistä on, että SEN JUTUN tekeminen on itsetuhoista, etkä silti pysty estämään itseäsi. Pinnistelet ja pinnistelet, mutta pohjimmiltasi tiedät retkahtavasi taas – aivan kohta, itse asiassa parhaillaan, oh fuck, meni jo.
Jälkeenpäin olet ymmälläsi. Mikä on vialla, kun tahdonvoima ja järkeily eivät riitä?
Syy: Olet tiedostamattasi luovuttanut
Olen kamppaillut ahmimisongelman kanssa yli kaksi vuotta, siitä asti kun kaksisuuntainen mielialahäiriöni kunnolla puhkesi. (Päihde- ja syömishäiriöt ovat kuulemma melko tavallisia kaksisuuntaisuuden yhteydessä. Kiva, vähän niinku voittais eka lotossa ja sitte vielä jokerissa.)
Välissä, kun masennus on ollut vähemmän pahana, myös syöminen on sujunut hallitusti. Heti olon käytyä vaikeammaksi syöminen on kuitenkin mennyt päin helvettiä.
Välissä olen ollut täysin epätoivoinen. Ote päiväkirjastani, 18.9.2018:
Mie olen häpeäksi itselleni, mie olen huono, mie olen epäonnistunut. Mie en halua, että kukaan näkee minua. Menkää pois. MENKÄÄ POIS. Kaikki mikä minussa oli hyvää on kadonnut, se on poissa, se on poissa. Mie en ole mitään.”
Tajusin kuitenkin hiljattain jotakin hyödyllistä retkahtamisen psykologiasta.
Tajusin, että on olemassa hyvin yksinkertainen syy siihen, että tietoinen tahdonvoimani ja ylevä järkeilyni eivät riitä. Kyse ei ole mistään yliluonnollisesta voimasta, joka minua riivaa – vaan siitä, että olen tiedostamattani luovuttanut.
Tarkoitan, että vaikka tietoinen mieleni pinnistelee ja yrittää toimia oikein, tiedostamaton osa ei edes yritä.
Siitä johtuu tuo epätoivoinen, mahdottomuuden tunne, että MINÄ EN VOI TÄLLE MITÄÄN.
Mielihyvä onkin verhottua rankaisemista
Ei voi kuin ihmetellä: miksi?
Miksi sabotoin itseäni tällä tavalla? Olenko aivan IDIOOTTI?
En. Mutta jollakin tapaa olen hyvin rikki.
Ja se rikkinäinen, tiedostamaton osa minussa uskoo, että on aivan sama mitä teen tai kuinka kovasti yritän, oloni ei kuitenkaan muutu paremmaksi ikinä. Siksi on parempi ottaa kaikki helppo mielihyvä mitä vain jostakin saa – heti.
Kaikkein viheliäisintä on kuitenkin, että se rikkinäinen osa minusta joka haluaa luovuttaa, ei edes usko ansaitsevansa parempaa kuin epäonnistuminen.
Niinpä se, minkä verhoan mielihyvän tavoitteluksi, onkin pohjimmiltaan rankaisemista. Toimimalla itsetuhoisesti riistän itseltäni toivon paremmasta. Asetelma on hyvin lohduton, sillä kun itselleen antaa rajoittamattoman rankaisuvallan, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla väliin.
Opettele haluamaan itsellesi hyvää
On ollut monta iltaa, joina tuo rikkinäinen osa minussa on vuoroin vetoavasti suostutellut ja raivoisasti vaatinut, että tekisin itselleni pahaa. En ole suostunut.
Nyt kun todella ymmärrän, mistä ahmimisessani on kyse, on helpompaa toimia oikein. Tai ainakin olla toimimatta täysin väärin.
Olen opetellut suhtautumaan tuohon rikkinäiseen osaan ja sen ”ehdotuksiin” niin kuin lapseen. Lapsi ei ymmärrä omaa parastaan. Lapsi on luonnostaan rajaton ja harkitsematon – ja täysin riippuvainen aikuisten huolenpidosta.
Jos mie en ole sisäiselle lapselleni jämerä ja kiltti aikuinen, käy huonosti.
En halua sitä. Haluan itselleni hyvää.