Heinäkuun viimeinen

Syksyn ja pimeyden lähestyessä minut valtaa aina muutoksennälkä; tekisi mieli aloittaa uusi harrastus, opiskella jotain, uudistua, karistaa hiekkarannan pölyt olkapäiltä (ja jostain kumman syystä tahtoisin aina hetken pukeutua tweediin, vaikkei se missään nimessä sovi minulle.)

Yleensä ”syys-blues” iskee, kun on ensimmäinen sellainen kylmä ilta. Tuuli tunkeutuu paidan hihojen sisään ja saa ihon kananlihalle. Ilma on ensimmäistä kertaa kylmänkostea.

Sitä alkaa kaivamaan kaappeja villapaitojen toivossa, nappaa sadetakin – varmuuden vuoksi – eteisen naulakkoon ja jopa kokonaisen elokuvan katsominen alkaa tuntua hyvältä idealta.

Ja minä rakastan kesää, en tahtoisi sen koskaan loppuvan ja joka päivä minä mietin keinoja, joilla voisin asua paikassa, jossa vuodenaikoja olisi neljän sijaan vaikkapa kaksi. En ole vielä keksinyt yhtään. Olen sitäpaitsi kahlinnut itseni tänne asuntolainalla ja ystävillä. 

 

Ajatus lähenevästä syksystä pelottaa. Ihmiset linnottautuvat sisään koteihinsa, antavan lumen ja pimeyden eristää heidät muusta maailmasta. Ja minäkin menen horrokseen; käyn töissä ja hengitän, muuten en taida edes olla olemassa.

Tänään on viimeinen päivä heinäkuuta, huomenna tulee elokuu. Toivon vahvasti pitkää, syyskuun ylitse kestävään intiaanikesää, lämpimiä iltoja ja kävelyitä lehmusten tahmentamilla teillä. 

 

Huomenna valmistaudun laulamaan:

”Elokuu
Sä näytät yössä muuttuneen
Sammuta valot ja jää mun huoneeseen
Ollaan kuin ilmaa.

Ja elokuu
Ei meitä täältä löydä yksikään
Vedä verhot eteen ja jää tänne pimeään
Ollaan kuin ilmaa.”

Egotrippi; Elokuu

 

Ja minä tarvitsen jotain mitä odottaa, jotten katoa ja ole kuin ilmaa.

 

Kuvat: Anu Lehtonen

 

-Janica