Intiaanikesä

Tämä taitaa olla tähänastisen elämäni pisin kesä.

Se tuntuu ihanasti vain jatkuvan ja jatkuvan, siirtävän syksyä aina huomiseen, kehottavan varovaisesti muuttolintuja jäämään. Se ei vielä tahdo värittää kaikkia lehtiä keltaisella, säästelee.

Se pitää nurmikon vielä niin lämpöisenä, että voi levittää viltin ja jäädä maahan makaamaan, se antaa auringon vieläkin kuivattaa ruohonkorsilta aamukastetta, se piirtää salaa pisamia nenänvarteen.

Kesä venyttää aikaa.

Tekee minuuteista tunteja, vuorokausista viikkoja. Se pitää minua ihanassa harhassaan, kuiskailee korvaani kauniita asioita. Se lupailee viettävänsä kanssani useita, suloisia, peräkkäisiä ikuisuuksia, tuo kaunein ja petollisin matkarakastaja!

Ja juuri kun olen totaalisesti sen rakkauden pauloissa, yhtenä iltana se vaan laskee päänsä, huokaa hiljaa hyvästiksi, hipaisee kämmenselällä varovasti poskeani, pakkaa laukkunsa ja sulkee oven äänettömästi takanaan.

Aamulla siitä on jäljellä enää hitusen rannan hiekkaa kengissä, satunnaisia ruohotahroja kesämekolla ja makuuhuoneen avoin ikkuna.

Mutta vielä ei ole aika miettiä.

Tänään vajosin kesän pehmeään syliin huoletta ja antautuen; kävin uimastadionilla uimassa. Pehmeässä, lämpöisessä vedessä tunsin itseni painottomaksi. 

Ja hetken kai olinkin.

Pesin kaikki huolet pois saunalla, saippualla ja pyörälenkillä pimenevän metsän halki. Olin puiden keskellä, kun katuvalot syttyivät.

Hetki.

 

Koskaan ei kai tule etukäteen miettiä jäähyväisiä, vaan sitä koska tavataan taas.

Ja ehdoitta minä rakastan

Häilyvyyttäsi, epävakaisuuttasi, kauneuttasi,

sinua,

Kesä. 

 

 

Kuvat: Anu Lehtonen

 

– Janica