Perjantaina Kurvissa
Toissapäivänä juoksin viittä vailla yhdeksän sisään Kurvin S-markettiin.
Haahuilin läpi HeVi -osaston ja kiirehdin leipähyllylle. Kurvatessani hirvittävää vauhtia ohi pullonpalautusautomaatin, meinasin törmätä suloiseen, vanhaan pappaan. Käännyin ympäri ja sitten tapahtui seuraavaa:
Minä: ”Voi anteeksi, olen todella pahoillani!”
Pappa: ”Ei kuule mitään, nyt oikeastaan toivoin, että olisit törmännyt minuun”
Minä: ”No törmätään sitten!”
(Hypähdämme toisiamme kohti, halaamme papan kanssa kaupan käytävällä pitkään toisiamme, muutamia ihmisiä kävelee ohi ja he nauravat. Rutistamme lujaa, voimakkaasti, kaiken antavasti ja luulen, ettei häntä ole hetkeen halattu.)
Pappa: ”Asutko kulmilla?”
Minä: ”Joo, ihan tuossa vieressä!”
Pappa: ”No sitten nähdään, ihanaa viikonloppua!”
Minä: ”Nähdään! Kiitos samoin!”
Vilkutamme toisillemme hyvästlksi, katoamme hyllyjen väliin.
Haen pari olutta, vessapaperia, ruokaa kissoille. Askeleeni on kevyempi, enkä voi lakata hymyilemästä.
Kohtasin. Ihmisen.
Kaikki tuntuu oikealta ja tärkeältä, tämä kaunis, ihmeellinen, ainutkertainen, hauras elämä! Rakkaus, joka tulvii esiin kaikkialta; tekee taivaanrannoista punaisia, katsoo silmiin, tarttuu käsiini. Se nostaa minut ilmaan, kantaa reppuselässään pyykkitupaan ja katsoo taakseen pyöräillessään, kun jään jälkeen ylämäissä.
Kiitän nöyrästi ja ylistän äänekkäästi tästä kaikesta onnesta.
(Kuvat tällä viikolla nähdyistä auringonlaskuista ja – nousuista)
– Janica