Ajatuksia yksinäisyydestä
Huomenta luminen, kylmä Helsinki!
Ja hyvää uutta vuotta kaikille! Päätimme ystävien kanssa, että tästä tulee PARAS VUOSI IKINÄ (tähän mennessä), mahtavaa. 😉
Talvi saapui tänne sittenkin! Ulkona näkyy tänään enemmän valoa, kuin moneen kuukauteen yhteensä. Valkeus näyttää kauniilta ja piristää, mutta kylmä, huh, olen niin huono kestämään sitä! Villasukkia, villapaitoja ja runsaasti teetä, muutamia lämpöisiä, ystävällisiä halauksia, kai tästä selviää? Lohduttaudun tiedolla, että kevääseen on enää hetki. Ja lumi! Se näyttää niin puhtaalta ja herkältä!
Tänään aamulla päädyin ajattelemaan yksinäisyyttä. Pidän välillä todella paljon yksin olemisesta, on ihanaa lukea ja kirjoittaa rauhassa, tuijotella ulos ikkunasta ja kuunnella musiikkia. Mutta yksinäisyyden tunnetta vihaan. Eilen se valtasi minut todella voimakkaasti. Söin ystävän kanssa ihanan brunssin, hän lähti töihin, minä jäin istumaan kauniiseen, viihtyisään kahvilaan. Jäin pöytään yksin.
Kaikilla muilla oli seuraa, juttukaveri, porukka. Tunsin yhteenkuulumattomuutta, epämääräistä erottuvuutta, enkä pitänyt siitä.
Heti oli kaivettava repusta läppäri, yhdistettävä se nettiin. Oli nostettava puhelin pöydälle. Yritin kirjoittaa, viimeistellä muutamia runoja, aloittaa novellia ilman sen erityisempää ideaa. Kirjoitin kohtaamisesta; jäätelön mausta, tuoksuista, keväästä, aaltojen hiomista lasinpaloista, rakkaudesta. Viimeistelemätöntä, levotonta, naiivia tekstiä. Kirjoitin, jottei minun tarvitsisi tuntea mitään, jotta olemassaolollani ja yksinolollani olisi tarkoitus.
Meidän ei tarvitse enää koskaan olla täysin yksin. Voimme aina avata facebookin, lukea ihmisten kuulumisia, kirjoittaa jollekin. Voimme kaivaa matkapuhelimen, lähettää tekstiviestin tai soittaa ystävälle. Yksinäisyyden tunnetta ei tarvitse enää koskaan kohdata, jos ei tahdo.
Toisinaan minä tahdon.
Mutta vain silloin, kun tiedän selviäväni siitä. Ja sen selviämisen jälkeen tulee onni, tietoisuus pärjäämisestä, oman elämän ihmeellisyydestä. Koen paljon onnen- ja kiitollisuudentunteita.
Toisinaan taas en tahdo tuntea yksinäisyyttä mistään hinnasta, se tuntuu ylivoimaiselta. Silloin menen seisomaan rautatieasemalle ihmisvilinään, annan vieraiden kävellä niin läheltä, että hihamme koskettavat, yritän kalastaa ystävällistä katsetta, silmien kohtaamista, satunnaista hymyä. Seison ruuhkaisessa ratikassa, pakkaudun ihmisiä vasten. Suuntaan täyden tanssilattian keskelle. Menen punk -keikalle hyppimään ja riehumaan (moshpit!), jotta saisin tuntea kosketuksia, ihmisiä.
Läheisyydenkaipuu. Ihoikävä. Kosketuksentarve. Inhimillisiä heikkouksia ja vai inhimillisiä vahvuuksia?
Vastapäisen talon seinään paistaa aurinko, heijastuu sisään ikkunasta, häikäisee. Asiat järjestyvät. Nyt hengitän ja rauhoitun. Opettelen yksinäisyyttä. Se on helpompaa, kun voi olla varma, ettei se kestä ikuisesti.
Vaikka toisinaan tuntuu, että voisin elää pelkistä kauniista sanoista, täytyy varmaan alkaa toimimaan ja syödä kenties aamupalaa. Aloittaa uusi viikko, hitaasti, ihanasti.
Illalla menen meditoimaan. Ensimmäistä kertaa. Jännittää, niinkuin kaikki uusi aina.
Kuvat: Anu Lehtonen
– Janica