Hullu kimononainen ja kesä ikkunan takana

Päivän reitti on kulkenut sängyn ja vedenkeittimen väliä. Kahdenkymmenen neliön asunnossa matka ei onneksi ole pitkä, muutamia hassuja askelia.

Sängylläni voi maata jalat seinää vasten, pitkittäin tai poikittain. Siinä voi myös istuskella tai puolilöhötä tyynyistä kasatun keon päällimmäisenä möhkäleenä. Olen huolella testannut jokaista asentoa, torkkunut, nukkunut ja tuijotellut kattoa. Olen katsonut Girls:ia ja My Mad Fat Diary:a ja lukenut blogeja sekä tutustunut kirjaston äänikirjatarjontaan, kun silmäni ovat väsyneet kaikesta katselemisesta.

Silmieni hiukan levättyä katsoin videot vapautetuista koe-eläimistä ja jäähdytetystä nestemäisestä heliumista. Toinen videoista itketti ja ilahdutti, toinen hämmästytti ja ilahdutti, voitte itse päätellä kumpi teki kumpaa.

Haahuilin äsken kimonossa ja sysirumissa mummotohveleissa pyykkitupaan (aamutohvelit ovat tosiaan niin rumat, että niitä pitäisi käyttää vain sysipimeässä). Rakastan pyykkitupia; koneiden hurinaa, pesuaineen tuoksua, kosteaa, lämmintä ilmaa, joka muistuttaa minua Balista. Rakastan myös pyykkäystä, se on kaikista kotitaloustöistä helpoin ja hauskin. Tuijottelin hetken pesukoneen pyörivää  rumpua ja mietin elämääni. 

Rakastan kirjoittamista ja se on minulle keino hahmottaa maailmaa ja ajatuksiani. 

Mutta joskus kirjoittaminen on todella vaikeaa, En voi kertoa teille kaikesta, koska ”kaikkeen” tuntuu liittyvän jonkun toisen ihmisen tunteita. Tahtoisin puhua siitä, mitä tapahtui runoihini tehdyille kappaleille tai siitä, miksi itkin keinussa sunnuntaina Hietaniemen uimarannalla katsellessani ihanaa auringonlaskua ja ajatellessani rakkautta.

Koska en nyt voi muuta, kirjoitan teille aamutohveleistani ja siitä, että vastapäiseen puuhun on ilmestynyt kuin taikaiskusta kauniita valkoisia kukkasia. Työmiehet maalaavat aitaa kolmatta päivää. Työ etenee verkkaisesti, mutta aidasta tulee tasaisen valkoinen, kaunis ja puhdas. Paljon valkoista.

Uusi taloni on hiljainen. Siinä on paksut oranssinpunaiset seinät ja  kauttaaltaan asvaltoitu takapiha. Kellarissa – pesutuvan vieressä – on bändikämppä, josta kuuluu kaunista soittoa. Pysähdyn aina rappuun kuuntelemaan sitä.  

Kirjoitan teille myös siitä, kuinka keitän teetä pikkuruisessa keittokomerossani. Sekoitan joukkoon hunajaa ja inkivääriä, aina hieman liikaa sitruunaa. Tai siitä, kuinka tunnen itseni kylähulluksi, kun aamutohveleissani ja kimonossani lajittelen roskia pihamaalla. 

Ymmärrän, etten voi vielä sanoa kaikkea, joskus kai tulee aika. Ja ymmärrän myös, että kirjoittaakseni tarvitsen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Minun on rauhassa saatava järjestää ajatukseni, luotava jonkinlainen kuri sekavaan sisäiseen maailmaani, jotta pystyn sijoittelemaan kirjainmerkkejä ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi; sanoiksi, lauseiksi, tekstiksi. 

Se kirjoittamisesta! Nyt taidan vuorostani lukea (Tove Janssonin Kesäkirjaa! Sen lukeminen on jokavuotinen kesätraditio!). Luen vain sen verran, että on taas aika torkahtaa.

 

Minun on vaikea uskoa, että se on taas täällä!

KESÄ!

Nään sinut ikkunan takaa, siellä sinä olet, teet varjoja seinilleni.

Minä olen flunssaloukussa, juon lisää teetä ja niistän paketillisen nessuja. Ethän karkaa mihinkään? 

 

– Janica