Olen parina viime päivänä miettinyt paljon kohtaamisia.

Sellaisia pieniä hetkiä elämässäni, jotka ovat jääneet erityisen hyvin mieleen. Mietin mikä niitä yhdistää ja vastaus on: Ajattomuus.

Noissa hetkissä aika tuntuu pysähtyneen. Niissä menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat yhtä. Niissä kellot eivät tikitä, niissä kukaan ei vanhena ja niissä en tunne koskaan pelkoa vaan pelkkää rakkautta, toivoa ja iloa.

Kaikkiin noihin hetkiin liittyy suuria rakkauden ja ikuisuuden tunteita. Noissa hetkissä olen voinut venyttää aikaa, kuin katkeamatonta kuminauhaa, kietoa sitä ympärilleni, hukkua siihen, olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa, antaa periksi, lakata yrittämästä. Olen täyttynyt suurella ymmärryksellä, vapaudella ja kiitollisuudella.

Noista hetkistä on ollut aina vaikea luopua.

Mutta aina ne päättyvät: Auringonnousuihin, sumuisiin aamuihin, siihen, että on pakko pukea päälle ja lähteä töihin. Siihen, että joku koputtaa auton ikkunaan, keskeyttää. Illan viimeiseen tanssiin, viimeiseen rutistavaan halaukseen kävelytiellä, haikeaan katseeseen, pois käännettyyn päähän. Kauniit hetket tekevät kipeää. 

a siksi tulen aina ihailemaan niitä silmiä ja suita, joilla on selkeä päämäärä, niitä käsiä, jotka tavoittelevat unelmiaan, niitä ihmisiä, joilla on kyky päästä irti ihan kaikesta, uudelleen ja uudelleen, pelkäämättä. Rakastan niitä sydämiä, jotka katoavat.  

Niitä, jotka ovat immuuneja kaipaukselle.

Minä kun olen aina ollut huono sanomaan hyvästi.

Sanon aina näkemiin.

– Janica

PS. Nämä kuvat otin eräänä kesäpäivänä. Makoilin auringossa silmät kiinni. Taivas oli sininen ja pääni täynnä ajatuksia. Sydän ehkä hitusen särkynyt (sen tuhannennen kerran!).

Kulutin aikaa ja aika kulutti minua. Katselin, kun aurinko liikkui taivaalla, vaihtoi paikkaa, muutti valoa.

Yritin ymmärtää elämää, rakkautta ja sitä miten elän noista pienistä onnen hetkistä. Ne saavat minut hengittämään, päivä toisensa jälkeen. Ne nostavat minut sängystä ylös. Ne saavat minut toivomaan, että joskus hetket eivät menekään ohi, vaan ne pysähtyvät kohdalleni, huomaavat minut ja päättävät jäädä. Ainakin vähän pidemmäksi hetkeksi, edes huomiseen.

Sitä on niin monenlaista.

Hitaasti syttyvää ja salamarakkautta. Humalaista harhaa ja kaukohaaveilua. Sitä on ikuisesti jatkuvaa ja sitä on hetkellistä. Yhdeksi yöksi toteutunutta, aamun valjetessa ilmaan haihtuvaa tai jatkuvasti raastavaa ja kyltymättä vainoavaa.

Aina kun luulen nähneeni rakkauden kaikki muodot, se muuttuu! Muuntautuu toiseksi ihmiseksi, katoaa aamulla lähtevään lentokoneeseen tai syksyn tullen vain kuihtuu pois. Ja ne kaikki muodot! Ne ovat täynnä äärimmäistä kauneutta ja äärimmäistä kipua.

Kaikista kauneinta ja puhtainta rakkautta taitaa olla se, joka ei ole toteutunut. Se, joka ei joudu kohtaamaan arkirutiineja; ei pyykinpesua, kiirettä, satunnaista välinpitämättömyyttä, riitoja. Se on kuin kangastus rakkaudesta, sen peilikuva, heijastus jostain ääriviivattomasta kauneudesta ja lämmöstä.

Joka kerta hämmästyn; kaikesta maailman rakkauden aiheuttamasta kivusta huolimatta, kaikki vain tahtovat rakastaa, niin mahtava sen voima on.

Ja marraskuun sateen koputellessa ikkunaani tajuan olevani parantumaton rakkausnarkkari ja vailla mitään halua hakeutua vieroitukseen! Olen metsästämässä täältä uutta, ihanaa annostani, sitä pientä, ohikiitävää harhan hetkeä, jolloin voisin olla jollekin koko maailma. Hetkeä, jolloin katseet kohtaavat ja toisen silmissä asuu valtameriä ja aaltojen vaahtopäitä. Janoan pehmeitä, helliä käsiä. Suudelmia täynnä lupauksia suunnattoman suurista, rajaamattomista ikuisuuksista. 

Ja juuri nyt, tänään rakkaus näyttäytyy minulle sateenkaarella asuvana yksisarvisena, kaukaisena, toteutumattomana unelmien haavekuvana.

(Siitä, jos mistä, todellisuus on kaukana.)

Ja nyt vihdoin ymmärrän lauseen: Rakkauden vastakohta ei missään nimessä ole viha vaan pelko. 

Ja minä en pelkää mitään.

Siksi kai minussa on tätä rakkautta on niin kamalan paljon. 

Olen eronnut

—

Pyydän: Erota minut

väkijoukosta näe minut, vaikka väkisin

Poimi minut mukaasi baaritiskin nurkalta

nurkan taakse

Löydä minut näistä

marraskuun pimenevistä, humalan värittämistä öistä

Poimi pehmeästi ja varoen

silitä poskea

Poimi siksi

että tänään

lupaan vastata suudelmaan ja hymyyn

muuta en lupaa

—

Voin olla hetken tähdenlentosi;

toivo minulta mitä vain

tänään se toteutuu

Olen valo pimeydessä ja hellä syli

Voin pitää hetken

kiinni kädestäsi

rutistaa ja katsoa syvälle silmiin

Saat tämän

hetken

—

Sillä tänään minä olen täällä

ja siellä

huomenna jo

siellä täällä

tuntemattomilla teillä

Ja aina vähän kai

niillä

karkuteillä

—

– Janica

(joka tuntee päivä päivältä itsensä enemmän löytyneeksi, kuin kadonneeksi tytöksi, siis valoa kohti)