Travelling light

Terveiset kurjan kesäflunssan kourista peiton alta. Olo on surkea, kurkku tulessa, nenä tukossa ja pää sumussa.

Olen palannut kotiin jo aikaa sitten, arki vaan on vienyt minut mennessään, pahoittelut pitkästä kirjoitustauosta. Muutin omaan ihanaan, pikkuruiseen kotiin, jossa katto on korkealla ja suuresta kulmaikkunasta tulvii sisään valoa. Nukun lattialla ja tiskaan vaihtevalla innolla. Rapsutan kissoja ja juon liikaa kahvia. Minulla on nyt myös jotain, mistä olen aina haaveillut; ikkunalauta, jolla voi istua! Olen onnentyttö!

 

Olen myös tehnyt ihan hirmuisesti töitä ja tämä viikko täytyisi vielä jaksaa rutistaa eurovaalilähetyksien parissa. En tahdo tänään kuitenkaan kirjoittaa yhtään enempää arjestani, vaan siitä, mitä elämä oli ilman sitä. Tahdon kertoa elämäni pisimmästä ja ihanimmasta lomamatkasta! 

Kuukauden verran sovittelin kalpeita varpaitani kuumaan rantahiekkaan. Joogasin. Mietiskelin. Vaeltelin. Keskustelin, kuuntelin ja nauroin. Halasin ja katselin kuinka hedelmäpuut heijastelivat vihreyttään kirkaansinistä taivasta vasten. Annoin auringon häikäistä niin, että oli pakko sulkea silmät. Tuijotin aaltoja tunnin ja sitten toisenkin. Tuhlasin aikaa, tuhlasin päiviä.

Snorklasin. Koralliriutalla lupasin tuhansille värikkäille kaloille kaikenlaista; kierrätän tarkemmin, vähennän muovijätettä, otan lyhyempiä suihkuja. Lupasin olla parempi ihminen.

Tanssin niin, että vaatteeni olivat hiestä litimärät. 

Päivät olivat raukeita. Parhaina niistä heräsin auringonnousuun tai kukonlauluun. Kuljin välillä vain aterialta toiselle; aamupalaa seurasi lounas, lounasta illallinen. Ruokailujen välissä vain kuljin ympäriinsä paljasjaloin ja ajattelin vapautta. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni en huolehtinut kenestäkään enkä mistään, olin vapaa. Olin vapaa jatkuvasta kaipauksesta, eteenpäin pyrkimisestä ja toiveista. Elin oikeasti hetkessä (juuri siinä hetkessä, joka on NYT) odottamatta mitään muuta, täynnä pelkkää hyväksyntää ja onnea.

Surffasin, ja se oli parasta mitä olen elämässäni tähän mennessä tehnyt! Oli uskomatonta tehdä yhteistyötä meren kanssa, kunnioittaa sen uskomatonta voimaa, saada se voima lainaan lyhyeksi hetkeksi. Kun ensimmäistä kertaa löysin tasapainon laudan päällä olin onnellisempi kuin koskaan. Hetken olin painoton ja minulla oli kyky lentää. 

Seuraavassa hetkessä suuri aalto paiskasi minut kohti pohjaa, riepotteli. Merivesi kirveli keuhkoissa ja silmissä.

Nauroin haukatessani happea. Olin elossa. Olin osa luontoa, elin tasapainossa sen kanssa. En ollut enää uhka, vaan vain pienenpieni osanen suurta uskomatonta yhteistyötä, maailmankaikkeutta! Olin meri, olin aallot, olin pohja, olin ranta, olin valo. 

Vietin kuukauden ulkona. Ihostani tuli hitaasti vaaleanruskea, nenälle ilmestyi pisamia, silmäkulmaan uusia naururyppyjä, hiukseni paloivat vaaleiksi.

Bali.

Teit minusta niin onnellisen! Sait minut ymmärtään mikä on tärkeää. Sait minut matkustamaan arjessani keveämmin, kantamatta turhaa taakkaa tavaroista tai ihmissuhteista. Tiedän nyt miten vähällä ihminen pärjää ja tiedän, että voin itse päättää kenestä tai mistä huolehdin. Pelottomat eivät aiheuta tai tuota kipua, joten päätin, etten pelkää.

Sait minut myös kaipaamaan.

Kaipaamaan merituultasi, turkoosia vettäsi, nauravia kasvojasi.

Siksi aion palata luoksesi vielä.

Kuten Nuuskamuikkuinen on joskus todennut:

”Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”

Matkamuistoiksi kerään tästä lähtien vain kohtaamisia ja kokemuksia. 

 

 

Ystäväni!

Opin jotain todella tärkeää: 

Bali on mielentila ja elämä on matka.

Kuljetaanhan yhdessä? 

 

-Janica