Muistona kashmirneule

img_3921.jpg

 

Miten kiintynyt olenkaan tavaroihini. Pääsin jälleen todistamaan tämän viikonloppuna.

 

Täälläpäin maailmankolkkaa vietettiin viikonloppuna jonkunnäköistä karnevaalia, jonne myös me lähdimme kaveriporukalla tanssimaan. Riehakkaan illan päättyessä huomasin yhtäkkiä mukana olleen neuleeni valahtaneet laukustani ihmisvilinän sekaan. Paniikki! Heti huomattuani neuleen puuttuvan, lähdimme ystäväni kanssa tarkistamaan paikat, joissa olimme olleet, mutta turhaan. Neuleeni ei enää palannut luokseni.

 

Yritin jatkaa loppuiltaa yhtä huolimattomasti tanssien, mutta hampaitani kiristi. Neule ei ollut mikä tahansa neule. Se oli aikoinaan äitini neule. Muutama vuosi sitten lainasin tummaa neuletta entisen poikaystävän mummon hautajaisiin. Halusin palauttaa neuleen äidilleni puhtaana, joten huolimattomasti heitin kashmirneuleen pesukoneeseen, jossa se kutistu niin, ettei enää mahtunut äitini päälle. Ainoastaan minun päälle, kuinka ajattelemattoman ovelaa. Sain siis tämän kauniisti kutistuneen neuleen itselleni ja ajan mittaan siitä tuli lempi vaatteeni, jota käytin melkein kaiken kanssa. Nyt neule eläisi ainoastaan muistossani.

 

Olen vuosien varrella kadottanut vaikka mitä. Joitakin asioita muistelen vieläkin, osan olen jo unohtanut kokonaan, mutta aina minua on harmittanut suunnattomasti kadotettuani jonkun tavarani. Jostain syystä omistamani vaatteet (ja muutkin tavarat) saavat enemmän merkitystä kun omistan ne. Niihin alkaa kertymään erilaisia muistoja ja samalla luon jonkinnäköisen läpinäkyvän siteen tavaroihin. Kadotetun kashmirneuleen linkitän vahvasti äitiini, ja tunnen jopa pientä häpeää siitä, että kadotin hänen neuleen. Ikään kuin olisin tehnyt jotain pahaa äidilleni. Kuitenkin äitini voi todella hyvin ja yhteisiä muistojamme ei voi mikään yksittäinen neule kadottaa mielestäni (vaikkakin neule edesauttoi muistojen esille tuomisessa). Ja tämän pitäisi loppujen lopuksi olla tärkein asia millä on väliä.

 

Se, että surisin kashmirneuletta ei toisi sitä takaisin. Sen sijaan herättyäni seuraavana aamuna ystäväni luota, istuimme aamupalapöydässä pitkään, joimme useamman kupillisen teetä, juttelimme ja aurinko paistoi ikkunasta sisään. Sanoin ystävälleni, että nyt tunnen itseni todella onnelliseksi. Kaikki tuntuu jotenkin olevan juuri oikein. Enempää en edes osaisi toivoa ja tiedän, että äitini on elämässäni siitä huolimatta, etten kantaisi hänen vaatettaan päälläni. Mikään ei ole ikuista, joten parasta nauttia täysillä siitä mitä on.

Kommentit (1)
  1. Osanottoni neuleen johdosta!

     

    Jätin sinulle ja 10 muulle kiinnostavan blogin kirjoittajalle Liebster award -blogihaasteen blogiini, käyhän kurkkaamassa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *