En ole äiti, joka nauttii siitä kun vauva on pieni ja avuton. En ole äiti joka, toivoo ettei lapsi koskaan kasva isoksi. Olen äiti joka odottaa, että tytön kanssa pääsemme touhuamaan yhdessä niin, että molemmat nauttivat siitä. Haaveilen jo ajasta, kun saan viedä Veen harrastamaan ja mennä itse sillä aikaa vaikka jumppaan. Odotan jo sitä, kun koiran kanssa lähtiessäni iltalenkille mukaan lähtee reipas tyttö, joka on pukenut itse vaatteet ja ottaa pyöränsä mukaan lenkille. Olen alusta asti kannustanut Veetä omatoimisuuteen ja antanut hänen auttaa mm. kotitöissä vaikka useimmiten reipas apuri lähinnä hidastaa ja sotkee enemmän kuin auttaa. Vee onkin jo hyvin omatoiminen pieni neiti, hän osaa pukea ja riisua halutessaan, käy potalla reippaasti ja vaipoista meillä on jo luovuttu. Vee haluaa osallistua ruuan laittoon ja ilmoittaa usein olevansa: ”Äidin pikku apuri”. Vee on kuitenkin hyvin tempperamenttinen ja itkupotkuraivarit ovat meillä tuttu näky harva se tunti. Uhma on kova ja omaa tahtoa löytyy. Useimmiten meillä kotona asuu taapero, jonka vastaus joka asiaan on ”EI”.
Eräs ystäväni sanoi joskus, että kun lapset täyttävät 2 vuotta, niin sen jälkeen alkaa helpottaa. Vee täytti täytti helmikuussa 2 vuotta, mutta usein katsellessani tuota pientä raivotarta, minun on ollut vaikea uskoa ystävääni. Välillä kuitenkin näkyy valoa tunnelin päässä.
Sunnuntaina olimme koko perheen voimin kaupassa ja kaupan parkkipaikalla pyöri lakaisukone keräämässä hiekkoja pois. Vee ja isi menivät hieman lähemmäs tutkimaan konetta. Konetta aikansa ihasteltuaan isi totesi Vee:lle:
– ”Kun isistä tulee iso poika niin isikin pääsee ajamaan lakaisin-lakaisin-konetta”
Vee katseli hetken isäänsä pää kallellaan ja tuumasi virnistäen sitten:
-”Höpsö isi!”
Olin koko päivän yhtä hymyä. Lapseni ymmärsi isänsä hölmöilevän ja kuittasi takaisin. Uskoni on palautettu.
