Syksy saapuu taas, joka päivä uudestaan

Se tulee, laskeutuu, imeytyy jokaiseen soluun ja syö lehdistä kaiken vihreän. Aamuauringot ovat kirkkaampia, kirpeämpiä, kaivatumpia. Kesän vaaleanpunainen kupla puhkeaa ja mieli alkaa hapuilemaan ympärilleen, ottaakseen arjesta ja elämästä järeämmin kiinni. Syksyn tuntee siitä, että voi taas nukkua toisen kanssa tiiviissä paketissa aamuun asti läkähtymättä. Siitä, että ihmiset liikkuvat jälleen kiireisen näköisenä kaupungilla, selkeä päämäärä silmissään.

On kuin kesä olisi kulkenut lipuen jossain värikkäässä usvassa. Että kaikki festarit, seikkailut, auringonlaskut, paniikkikohtaukset, viinilasilliset, naurut, itkut ja halaukset ovat olleet enemmänkin jotain pidentynyttä unta kuin todellisuutta. Päivät juoksivat ohi niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata kaiken tapahtuvan. Nyt kaikki helppous, vaikeus, suru ja onnellisuus on kiertynyt yhdeksi suureksi keräksi ja on vaikea keksiä, mitä siitä kaikesta ajattelee. Ehkä en ajattelekkaan mitään. On aina vähän virhe niputtaa vuodenajat jotenkin tietynlaiseksi, ihanaksi tai ihan paskaksi. Pitäis vain elää päivä kerrallaan ja yrittää uskoa siihen, ettei se ole aina auringosta tai lumisateesta kiinni, miltä sisällä tänään tuntuu.

Vauhdilla vaihtuneista kuukausista käteen jäi kuitenkin ainakin yksi kovin tärkeä asia. Olen nimittäin oikeasti voinut hyvin. Ja sitten olen hyväksynyt nekin päivät, kun en olekkaan voinut hyvin. Luotan siihen, että huomenna kaikki on taas jo paremmin, enkä koputtele enää puuta. Olen toiveikas ja lupaan pysyä rohkeana elämän edessä. Annan asioiden liikkua ja tapahtua omalla painollaan. Vaikka pelko istahtaa edelleen usein painavana olkapäälleni, en enää aio kahlita sitä itseeni. Se menköön ja tulkoon milloin haluaa. Mä kyllä kestän sen.

Ja niin, nyt se syksy saapuu taas. Tuntuu pitkästä aikaa levänneeltä ja valmiilta. Odotan suuria asioita tapahtuvan, elämää muuttavia sellaisia. Ensikuussa aloitan terapian ja se jännittää. Ja pian loppuvan kesälomani jälkeen jatkan normaaliin tapaani töiden tekoa, mutta vähän pienemmissä määrin. Etsitään syksylle viiksekkään kanssa viimein yhteistä asuntoa ja sitten saadaan lyödä kaikki kirjat yhteiseen hyllyyn ja syödä päivälliset ruokapöydältä sohvapöydän sijaan. Se ajatus tekee onnelliseksi jo nyt. Lupaan myös vihdoin opetella maalaamaan ja soittamaan ukulelea uudestaan. Jatkan hullaantunutta kirjallisuuden kulutustani, pyrin useammin luontoon ja kävelen enemmän paikkoihin. Kaikki läsnäolevaksi tekevä kun houkuttaa just nyt eniten.

Ennenkaikkea aion kuitenkin jatkaa jo keväällä alkanutta itseeni uudelleen tutustumista ja kuoria kerroksia ympäriltäni lisää ja lisää, kunnes kaikki sisin, herkullinen ja pilaantunut on kaivettu esiin. Aion puhua kauniita asioita itselleni ja muille. Silittää haavoittunutta ja unelmoida mahdollisista ja ei-mahdollisista asioista niin lujaa, että sielu syttyy tuleen. Se tuntuu tällä hetkellä kaikkein tärkeimmältä projektilta.

Kiitos kesä. Olit mullistava, parantava, vahvistava ja tyyni.

Tervetuloa syksy. Ole mullistava, parantava, vahvistava ja tyyni.

Olen valmis.

Minä ja Ville Ahonen – Syksy

Tänään täytin 22 vuotta. Join eilen sen kunniaksi skumppaa parin sielunsiskon seurassa. Lahjaksi sain kimpullisen liljoja ja viiksekkäältä kylpyläreissun. Olin ilmeisesti jauhanut nyt tarpeeksi ammeissa lillumisesta ja zen-lomista.

Viime vuonna tähän aikaan, tuoreena kaksykkösenä tuntui, että kesä on vasta aluillaan. Vaikka lomat, juhannukset ja Ruissit oli juhlittu jo, päivät tuntui olevan seikkailuja täynnä. Pelattiin mölkkyä porukalla puistoissa, istuttiin iltoja jokilaivoissa, päivät täynnä tukahduttavaa hellettä. Aamiaiset söin puutaloyksiöni ulkoportailla. Siinä mä istuin jokaisessa aamupäivän auringossa polttamassa tupakkaa ja juomassa tuoremehuja. Miettimässä sitä yhtä, jonka kanssa oltiin viimeviikkoina alettu tekstailla ja pussailla, sekä pohtimassa, mitä elämää vois kaupungilta löytää iltavuorojen jälkeen. Muistan, että nuo heinäkuun helteiset päivät olivat viime vuoden onnellisimpia, vapaimpia ja kevyimpiä päiviä. Rakkautta, jännitystä, ystäviä, viiniä ja innostunutta odotusta.

Vaikka puutaloelämä, tupakat ja päätön paikasta toiseen elämän perässä juokseminen ovat jääneet vuoden aikana kyydistä, tuntuu lohdulliselta huomata, että tärkeimmät ovat pysyneet.On aina yhtä ihanaa ja tärkeetä havahtua siihen, miten ympärilleen on saanut kerättyä ison kourallisen kaikista ihanimpia tyyppejä. Semmoisia, joiden kanssa tunnit kuluu silmänräpäyksissä. Joista saa lämpöä ja voimaa. Joiden kanssa vietin viimevuonna ensimmäistä Turkukesääni ja joiden kanssa tahdon kaikki tulevatkin kesäni (missä tahansa) viettää. Ihanaa havahtua myös siihen, että vierellä on edelleen sellainen erityistyyppi, jonka kiharoihin ihastuin eräänä lämpöisenä kesäyönä. Sellainen tyyppi, jonka kanssa tulevaisuutta on helppo odottaa. Sellainen, joka vie kylpylään lillumaan.

Ja on ihana havahtua, että täällä samassa kaupungissa (johon välillä luulen kyllästyneeni) ollaan vielä. Tää on edelleen se koti ja se paikka, joka muutti mut ja mun koko elämän, just siihen suuntaan, johon oon koko nuoruuteni sen odottanut kääntyvän. Ja vaikka monet päivät onkin vuoden aikana tuntunut raastavan päätä ja sielua tulehtuneelle vereslihalle, on ihanaa havahtua myös siihen, että mä tiedän edelleen miltä onnellisuus, vapaus, odotus, rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen tuntuu.

22-vuotiaana aion odottaa uudelta ikävuodeltani paljon ja en mitään. Aion olla entistäkin vahvempi, herkempi, luottavaisempi, vakaampi ja vähemmän peloissani. Lempeämpi ja armollisempi itselleni ja elämälle ympärilläni. Aion koittaa elää jälleen enemmän hetkessä ja nauttia siitä, että olen nuori, elämänjanoinen, kykenevä, itsenäinen, nainen. Tutkia sisintäni ja yrittää hakeutua sellaisia asioita kohti, joita tulevalta kaipaan. Unohtaa paineet ja ajatukset siitä, mitä muut musta ehkä toivoo.

Ja ensi vuonna tähän aikaan, kakskolmosena, toivon oikeastaan olevani vähintään yhtä onnellinen kuin nyt. Toivon, että olen löytänyt itselleni täydellisen terapeutin ja olen pääni kanssa parempi. Toivon, että olen edelleen minä. Rakastava, empaattinen ja uhmakas. Toivon, että elämä on ottanut ja antanut just sen verran kuin pitääkin, hyvässä ja pahassa. Kun niin sen kuuluu kai tehdä ollakseen sitä oikeeta elämää.

Siispä hyvää synttäriä, rakas minä.

(Kesä on juossut eteenpäin vauhdilla, enkä ole osannut pysähtyä kirjoittamaan. Tekstejä löytyy puhelimen muistiinpanoista ja jääkaapin oveen teipatuista ällösiirappisista salakirjeistä, mutta mitään pitkäjänteistä pään ei ole kyennyt tuottamaan. Pelkkiä lyhyitä hetkiä, muutamia lauseita ja välillä jotain yksittäisiä sanoja. Välimeri, pehmeys, anteeksianto, puutarha, sade, intohimo, korvapuustit.

Mutta sit yhtenä (tänä) aurinkoisena aamuna pakottamatta näyttö täyttyi pisteistä ja pilkuista. Kuvia kukkasista.

Niin ne asiat taitaa tapahtua, rauhakseen, pakottamatta.)