10-11 kk – päivähoidon aloittaminen

Koko perheemme kauan odottama päivä 7.1. saapui vihdoin, mikä tarkoitti sitä, että A pääsi aloittamaan päiväkodissa! Luojalle (tai ehkä miehelle) kiitos, että vielä lähipäiväkodissa. Siitä paikasta saikin nimittäin lakimiehen voimin tapella, kun ensin meille tarjottiin paikkaa reilun tunnin matkan päästä – työssäkäyntisuuntaan nähden täysin vastakkaisesta suunnasta. Mutta se on toinen tarina.

Siitäkin pitäisi miestä vielä kiittää, että lopulta haimme A:lle paikkaa kokoviikkoisesti. Minulle oli jotenkin iskostunut ajatus, että eihän niin pientä voi laittaa viitenä päivänä viikossa hoitoon ainakaan koko päiväksi, joten itse olisin hakenut paikkaa 3-4 päiväksi viikossa ja vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tietenkin aluksi pidimme A:ta hoidossa lyhyempiä aikoja ja ensimmäiset päivät mies oli hänen kanssaan tutustumassa: Ensimmäiset päivät mies ja A olivat päiväkodilla muutaman tunnin kerrallaan yhdessä, keskiviikkona A oli jo pari tuntia keskenään, torstaina neljä ja perjantaina omien aikataulujeni vuoksi jo kuusi. Joka päivä kaikki oli mennyt hienosti – jopa perjantain kuusituntinen. Itse puolestani huomasin vasta siinä vaiheessa, kuinka ihanalta oma vapaus ja omiin (opiskelu-)juttuihin keskittyminen taas tuntuikaan. Siitä asti A onkin tehnyt pääsääntöisesti 6-7 -tuntista päivää, ja ikinä ei ole ollut mitään ongelmia, ei edes sinä yhtenä päivänä, kun hän oli päiväkodissa 9 tuntia.

Tiestysti etenkin alussa A oli iltaisin paljon väsyneempi. Itselleen täysin poikkeuksellisesti hän saattoi nukkua päväkodissa nukkumansa tunnin lisäksi iltaisin vielä toiset tunnin päiväunet. Joinan päivinä hän on myös ollut iltaisin aika pahantuulinen, etenkin jos toisella meistä vanhemmista on ollut menoa, mutta useimpina päivinä hän on on ollut päinvastoin huomattavasti hyväntuulisempi kuin kotihoitoaikoinaan. Myös pahimmat ”huudan naama sinisenä” -raivarit ovat lähes loppuneet (- joskin tilalle ovat tulleet ”heittäydyn velttona lattialle” -raivarit, joten se on ehkä pieni ilo). Nykyään iltaväsymystäkään harvoin enää on, vaan päinvastoin A on hyvää kyytiä jättämässä toiset päiväunet kokonaan pois (jeejee…).

Kaiken kaikkiaan meillä on siis mennyt päiväkodin aloittaminen tosi hyvin. Toki meillä sattui hyvä tuuri sen suhteen, että A on niin sosiaalinen ja sopeutuva ja että hoitajat A:n ryhmässä ovat kaikki niin ihania. Kuitenkin ärsyttää todella paljon sellainen oman kokemukseni mukaan hyvin yleinen ajatus, ettei hoitoon meneminen, etenkään päiväkotiin, voisi olla pienelle lapselle hyvä ratkaisu. Todella moneen kertaan olen saanut selitellä tutuille ja tuntemattomille, että A on niin touhukas, että hänestä on varmasti vain kiva päästä touhuamaan muiden lasten kanssa. Jopa osa päiväkodin hoitajista on tuottanut sellaista puhetta, että päiväkodissa on kyllä liikaa hälyä ja vilinää pienelle lapselle! Samassa puheenvuorossa he ovat sitten kyllä myös ihastelleet, kuinka A on ollut niin hyväntuulinen, innostunut ja nauravainen. Tämä on klisee, mutta huomaan itsekin olevani niin paljon parempi äiti, kun elämässä on muutakin sisältöä kuin vain lapsi. Toisten mielipiteet pitäisi tietysti vain yrittää jättää huomiotta, kun itse tiedän tietäväni, mikä meidän perheelle on parasta, mutta välillä se on silti hirvittävän vaikeaa.

Hoidon aloittaminen oli minulle suuri helpotus. Nyt tuntuu, että iltaisin monesti jopa nautin lapsen kanssa touhuilusta. Vihdoin on myös sellainen olo, ettei sitä omaa elämää ehkä sittenkään menettänyt ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta kun vauva-aika alkaa nyt olemaan lopullisesti ohi, alkaa katkeruus jälleen nousta pintaan. Katkeruus siitä, etten saanut sellaista vauva-aikaa kuin olisin haaveillut. Miksi meidän kohdalla piti niin monen asian mennä vaikeimman kautta: loppuraskaus oli fyysisesti raskas, synnytys oli vaikea, sain kaikki mahdolliset synnytykseen liittyvät tulehdukset, vauva oli todella itkuinen, vauva oli temperamentiltaan haastava ja kaiken lisäksi vauva nukkui alusta alken erittäin vähän. Melkein kaikki pelot toteutuivat, haaveista ei yksikään. En yleisesti ottaen ole kateellinen ihminen, mutta huomaan, että nykyään en pysty ollenkaan keskustelemaan heidän kanssaan, joilla on ollut helppo lapsi ja jotka ovat pystyneet nauttimaan kotona olemisestaan. Tulen vain niin hirvittävän kateelliseksi ja pahalle tuulelle, vaikka tiedostan, että oikeastaan meillä kuitenkin on asiat aika hyvin. Mutta ehkä tähänkin aika auttaa?

Keskittyäkseni näin lopuksi kuitenkin positiiviseen, A viihtyy päiväkodissa, itse viihdyn opiskelemassa ja parisuhteessa menee hyvin. Valmistumiseni keväällä näyttää sittenkin todennäköiseltä, ja pikkuhiljaa A:ta uskaltaa alkaa jälleen jättää viikonloppuisinkin sukulaisille hoitoon (nyt päivähoidon alkuvaiheessa halusimme olla iltaisin ja viikonloppuisin mahdollisimman paljon lapsen kanssa kotona). Kevättä kohtikin mennään hyvää vauhtia, mikä piristää mieltä ja helpottaa pukemisrumbaa. Nyt voi jo juhlia, että kotihoitoajasta selvittiin hengissä ja suhteellisen selväjärkisenä.