Refluksi(?)

Olen nyt jälkikäteen tullut siihen tulokseen, että meidän vauvalla oli aika varmasti refluksi. Kun olen tätä esimerkiksi äitini kanssa pohdiskellut, on hän ollut vähän sitä mieltä, että mitä väliä vaikka olisikin ollut – sehän on jo takanapäin. Mutta on sillä paljonkin väliä. Ensinnäkin kun A on nyt vuoden ikäinen, ja jopa hämmentävän suuri osa tuntemistani samanikäisten äideistä on jo uudelleen raskaana, alkaa sitä itsekin miettiä, koska sitä nyt haluaisi lisää lapsia vai haluaako. Itse olen ollut sitä mieltä, ettei meille ole tulossa toista lasta vielä pitkään aikaan jos ollenkaan, kun vauvavuosi oli niin kamala. Mutta olisiko sen ravinnut olla? Ehkä se, että lapsi huutaa päiväkaudet ensimmäiset puolivuotta ja paljon vielä sen jälkeenkin, ei olekaan normaalia, kuten kaikki silloin väittivät, vaan oire sairaudesta, joka olisi hoidettavissa.

Toinen hyvä syy on tietysti se, että voi tulla avautumaan tänne blogosfääriin siitä, kuinka järkyttävän huonosti tämä asia terveydenhuollossa hoidettiin. Itsekin havahduin refluksin mahdollisuuteen oikestaan vasta, kun Vauva-lehdestä luin jutun refluksilapsen äidistä, jonka lapsen oireet kuulostivat hyvinkin tutuilta ja jonka tarina siitä, kuinka terveydenhuollossa ei millään meinattu ottaa lapsen oireita tosissaan, olisi voinut olla omamme. Sittemmin kun olen netin syövereistä lisää aiheesta lukenut, niin ilmeisesti refluksin tunnistamattomuus ja vähättely on hyvin yleinenkin ongelma.

Tuntuu vaan ihan käsittämättömältä, että jos meidän lapsellamme oli kaikki refluksin oireet ja itsekin sen mahdollisuudesta joskus kysyimme, niin miten kukaan ei silti tehnyt asialle mitään!? Kyllä, pikkuvauvat itkevät, ja kyllä, pulauttelu on normaalia. Mutta ei, emme ole hermoheikkoja imbesillejä, jotka eivät tajuaisi, että nämä asiat tiettyyn rajaan asti kuuluvat vauva-arkeen. Se, että vauva itkee jatkuvasti ja vanhemmat ovat jaksamisensa äärirajoilla jatkuvasti, ei ole normaalia. Ja vaikka olisikin, niin eikö terveydenhuollon tehtävä olisi edes yrittää tehdä asialle jotain – etenkin kun niitä lääkkeitäkin on olemassa, toisin kuin terveydenhoitajamme väitti? Kyllähän meille uniohjausta ehdotettiin, mutta hei ihan oikeasti, ei kai mistään muusta pitkäaikaissauraudesta kärsivälle lapselle todeta, että ”kyllä se menee ohi, pärjäile” ja aleta opettaa vanhemmille kasvatustaitoja? Sehän on aivan absurdi ajatus! Jos lapsi itkee kipuaan, niin ei siihen säännöllinen nukkumaanmenoaika (sosionomin ohjeistamana) paljoa auta. Meidän tapauksessa ei edes voinut olla kyse siitä, etteivät terveydenhuollon ammattilaiset olisi tajunneet tilannetta, sillä niin lääkärin kirjauksessa kuin useassa terveydenhoitajan kirjauksessakin lukee, että lapsi itki koko käynnin ajan, ja myös painokehitys oli alkuun pitkään huonoa.

Jos meille joskus tulee toinen lapsi ja jos sillä on mitään refluksin oireita, niin aion todellakin olla se vaikea vanhempi, joka vaatii ja jankkaa niin kauan, että asialle tehdään jotain. Ainakin jos väsymykseltäni jaksan – nyt en jaksanut, vaikka olisi kannattanut. Toisaalta kierointahan tässä on se, että kun lapsi oli ensimmäisemme, niin todella uskoin, että se, että lapsi ei ensimmäiseen puoleen vuoteen nuku kuin vajaan 10 minuutin pätkissä ja huutaa jatkuvasti, on normaalia. Niin neuvolaterveydenhoitaja kuin neuvolalääkäri kuin sukulaisetkin niin sanoivat. Mutta ei se ole, ja joka tapauksessa neuvolassa tulisi aina puuttua niin lapsen kuin vanhempienkin pahoinvointiin, tai vähintäänkin olla vähättelemättä ja kertoa olemassaolevista apukeinoista. Se, että joku joskus olisi sanonut, että tuo ei ole normaalia ja että apua on saatavissa, olisi voinut muuttaa meidän vauvavuoden.

Refluksioireista vauvalla esim. http://refluksilapset.net/index.php/oireet-vauvalla-ja-taaperolla/

perhe lapset terveys
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *