12 kk – Onnea yksivuotiaalle!

A täyttää pian yksi vuotta. Tähän vuoteen on mahtunut iloa, onnea, hämmennystä, kipua, pelkoa, epävarmuutta, väsymystä, surua, vihaa, epätoivoa, kateutta, katkeruutta, rakkautta ja rauhaa. Nyt ainakin. On mahtunut myös muutto, koliikki/refluksi, miehen 12-tuntiset työpäivät, miehen pitkä vanhempainvapaa, oma opiskeluihin palaaminen ja lapsen päivähoidon aloittaminen. Puhutaan vauvavuodesta selviämisestä. Ei ole sellainen olo, että mistään oltaisiin selvitty. Samanlaisena arki jatkuu kuin ennenkin. Kotihoitoajasta selviäminen oli paljon suurempi merkkipaalu ja saavutus.

Tekisi mieli kirjoittaa siitä, kuinka tärkeää olisi, että vanhempien refluksiepäilyihin tartuttaisiin terveydenhuollossa. Kuinka tärkeää olisi, ettei äitiporukoissa aina vain vertailtaisi, kellä asiat ovat huonoimmin, koska silloin oikeat ongelmat jäävät näkymättömiin. Ettei aina vain todettaisi, että ”vauvat nyt itkevät” ja jätettäisi vanhempia yksin selviytymään. Että lähipiiri kannustaisi avun hakemiseen. (Mikä siinä on, että lääkärille menemiseen kaikki kyllä kehottivat, mutta kun puhui kotipalvelun tai uniohjauksen hakemisesta, monet reagoivat tyyliin ”niiiin…tai kyllä mekin voidaan tulla auttamaan”. Ihan kiva, mutta sitten jäi apu saamatta, kun samat ihmiset eivät kuitenkaan tulleet eikä aina jaksanut erikseen pyytää ja järjestää.)

Toisaalta toivon, että ihmiset puhuisivat useammin vaikeista tunteistaan lapsiin liittyen. Vaikka kuormittavasta arjesta kyllä puhutaan, puhutaan siitä silti sävyyn ”on raskasta, mutta vauva on niin rakas ja ihana ja päivääkään en vaihtaisi pois” ja ”kyllä väsyttää, mutta silti olen niin onnellinen ja kiitollinen”. Etenkin blogimaailmassa tuntuu, että vaikeat tunteet sivuutetaan lähes täysin, mikä luo sen käsityksen, että kaikki muut vain nauttisivat vauva-ajasta, mikä puolestaan on ainakin itselleni tuonut paljon lisää syyllisyyden tunteita. Juuri siivosin seuraamieni vauvablogien listaa, ja arviolta 80% oli lopettanut blogin päivittämisen heti tai pian vauvan syntymän jälkeen sen kummempia selittelemättä. Eli ei se vauva-arki ihan pelkkää hattaraa ehkä kovin monelle muullekaan ole välttämättä ollut. Viime aikoina mediassa olleet jutut äitiyteen liittyvästä katumuksesta ovatkin olleet mielestäni tervetullutta, joskin aika äärimmäistä vaihtelua vallitsevaan äitiyden puhetapaan.

En kuitenkaan ajatellut tällä kertaa kirjoittaa näistä aiheista (ainakaan tämän pidemmin). Olen niistä ja kaikista muista vauva-aikaan liittyvistä vaikeuksista kirjoittanut aivan tarpeeksi. Ne ovat edelleen eniten pinnalla, mutta silti jokainen ihminen ansaitsee olemassaolostaan etsittävän ja löydettävän jotain hyvää. Etenkin pieni suloinen ensimmäisen syntymäpäivänsä sankari, jonka olemassaolosta todella onkin seurannut paljon myös hyvää. Joten tässä kirjoituksessa haluaisinkin nostaa esille myös ne hyvät pienen miehen muassaan tuomat asiat.

  1. Vauva on rakas, ja rakkaita ihmisiä ei ole koskaan elämässä liikaa.
  2. Vauvan myötä on tullut pidettyä enemmän yhteyttä myös muihin rakkaisiin ihmisiin, etenkin omiin isovanhempiin. Myös tuoreille iso- ja isoisovanhemmille vauva, ensimmäinen sukupolvessaan, on tuonut paljon iloa ja merkitystä elämään.
  3. Vanhempainvapaiden jakaminen mahdollisti meille miehen kanssa pidemmän yhteisen kesäloman kuin muuten luultavasti olisi ollut koskaan mahdollista pitää. Samalla saimme asua pitkään lähempänä omia vanhempiani ja isovanhempiani.
  4. Muutenkin yhteistä (perhe)aikaa on nyt enemmän, kun vauvan syntymisen ja etenkin marraskuussa käytyjen periaatekeskustelujen myötä mies on oikeasti alkanut tulla töistä aiemmin kotiin.
  5. Vaikka parisuhdeaikaa on vähemmän, mikä tuottaa välillä tiettyjä jännitteitä, voi parisuhde hyvin ja joillain osa-alueilla jopa aiempaa paremmin. Esimerkiksi olen yhä vahvemmin herännyt ymmärtämään, että minulla on harvinaislaatuisen tasa-arvoinen ja perheelleen omistautuva mies, joka syvästi rakastaa minua ja meitä ja laittaa perheen aina tarvittaessa etusijalle.
  6. Vauvan kanssa touhuilu on välillä myös yllättävän kivaa. Välillä olemme nauraneet ihan kippurassa omalle yskälleni, lusikoiden tiputteluleikille tai mummien hassutteluille.
  7. Myös vauvan kasvun seuraaminen on ollut ihanaa. Vaikka tiedostaa, että kaikki vauvat oppivat tietyt taidot, sitä on silti ollut ihan järjettömän ylpeä vauvan ensikääntymisestä, kontaamaan oppimisesta ja aivan vastikään ensiaskelista.
  8. Vauvan ja vanhempainvapaan myötä olen oppinut paljon itsestäni. Olen oppinut, että vaikka välillä kyllästyn opiskeluihin ja töihin, kuten kaikki muutkin, ovat ne silti tärkeitä ja merkityksellisiä elämäni osa-alueita, joita myös tarvitsen.
  9. Olen myös oppinut suhtautumaan paljon armollisemmin ja suhteellisuudentajuisemmin omaan itseeni ja elämääni. Enää esimerkiksi kodin epäjärjestys, muutama lisäkilo tai terveellisistä elämäntavoista lipsuminen ei aiheuta järjetöntä morkkista.
  10. Olen oppinut myös kiitollisuutta. Kaikkien omien ja vauvan sairastelujen jälkeen etenkin siitä, että olemme nyt kaikki pysyneet (suht) terveinä, mutta myös esimerkiksi perhevapaajärjestelmästä ja päiväkodeista. Useammin pitäisi muistaa olla kiitollinen myös ihan vain siitä, että ylipäätään on mies ja lapsi, perhe.

Tämä vuosi on ollut järjettömän pitkä, mutta kulunut käsittämättömän nopeasti (- ehkä koska en muista ensimmäisestä kolmesta kuukaudesta mitään). Onnea 1-vuotiaalle A:lle!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *