Vuosi elämästäni

Noin vuosi sitten teimme päätöksen jättää ehkäisyn pois. Enpä tiennyt silloin, mihin olimme ryhtymässä. En osannut arvata, että tekisimme positiivisen testin vielä saman kuun aikana, enkä sitä, millaisiin tunnemyrskyihin se tulisi johtamaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu hurjalta, että silloin uskalsimme. Olimme tuolloin olleet yhdessä, ja asuneet yhdessä, vasta puoli vuotta, omat opintoni olivat kesken ja mieskin vain määräaikaisessa työsuhteessa. Pyöreitä vuosia olin täyttänyt toista kertaa elämässäni pari kuukautta aiemmin. Toisin sanoen emme täyttäneet mitään niistä kriteereistä, mitä hyvälle vanhemmuudelle usein asetetaan. Silti hurjimmalta tuntuu, kuinka valmistautumattomina asiaan hyppäsimme, vaikka oikeasti olimmekin pohtineet asiaa paljon eikä ilman omakohtaista kokemusta paljon valmistautuneempi ehkä olisikaan voinut olla.

On hämmentävää, kuinka aika joskus kiitää ja hirveästi tapahtuu lyhyen ajan sisään, joskus taas soljuu eteenpäin kuin vaivihkaa. Ensimmäisenä puolivuotisenamme olimme alkaneet seurustella (olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aiemmin), saaneet tiedon miehen isän sairastumisesta, käsitelleet molemmat omia suhteessa olemiseen liittyviä kipukohtiamme, muuttaneet yhteen, saatelleet miehen isän lepoon sekä menneet kihloihin. Tuona seuraavana puolivuotisena teimme päätöksen lapsen yrittämisestä, teimme positiivisen testin, kävimme yhdessä läpi raskauden herättämiä tunnemyrkyjä, koimme keskenmenon, teimme päätöksen uudesta yrittämisestä, menimme naimisiin sekä teimme uuden positiivisen testin. Huh. Nyt ajattelen, että varmasti tuolloinen ahdistus liittyi paljon myös siihen, kuinka nopeasti kaikki oli tapahtunut ja ettemme kuitenkaan olleet vielä valmiita – raskauteen tai sen loppumiseen. Tietysti jälkikäteen on aina helppo tietää paremmin. Ehkä ilman tuota kokemusta ja sen herättämiä ajatuksia olisi tämä raskaus kulunut hyvin eri tavalla.

Ehkä myös siksi tämä syksy, kun olemme ”vain” olleet naimisissa ja odotelleet, on tuntunut niin seesteiseltä ja helpolta. Olen oppinut ajattelemaan, ja oikeasti uskomaan siihen, että on monta tapaa olla perhe, jopa hyvä perhe. Että jokaisella on oma tapansa olla vanhempi. Ettei vanhempanakaan tarvi olla aina täydellinen. Että lapsi sopeutuu elämäänsä meidän perheessä, eikä meidän tarvi sopeuttaa elämäämme lapsen ympärille. Tietenkin elämänrytmi ja toimintatavat täytyy sovittaa lapsiperheeseen sopiviksi, mutta paljon otsikoissa olleeksi ”Prisma-perheeksi” ei tarvi ryhtyä. (Joskin Prisma on osoittautunut vauvatarvikkeiden suhteen erittäin hyväksi kaupaksi!) Nämä ovat tietysti ihan perusasioita, mutta aikakaudella, kun naisiin ja erityisesti äiteihin suuntautuu joka paikasta vaikeita ja usein ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, on niihin vaikea aidosti uskoa. Se on sääli, sillä en usko, että turhasta kritisoinnista seuraa monesti kenellekään mitään hyvää. Pikemminkin moni saattaisi olla parempi vanhempi, jos uskaltaisi toimia ja elää itselleen luontevimmalla tavalla.

Laskettuun aikaan on nyt reilu kuukausi. Samana päivänä tulee täyteen kaksi vuotta ja yksi päivä ensitapaamisestamme sekä yksi vuosi ja kaksi päivää keskenmenodiagnoosista. En olisi kumpanakaan hetkenä uskonut olevamme nyt tässä. Elämä olisi voinut kulkea niin moneen eri suuntaan. Kuka tietää, miten elämä olisi mennyt ilman tuota koulutusta kaksi vuotta sitten (johon minun ei alunperin pitänyt edes osallistua) tai jos hirveän määrän ahdistusta aiheuttanut raskaus ei olisi päättynyt jo aivan alussa.

Olen kiitollinen, että elämä on tuonut meidät juuri tänne.