2 kk – kaksin kotona

Toisen kuukautensa aikana, siis käytännössä huhtikuussa, poju on oppinut kannattamaan päätään, sairastanut elämänsä ensimmäisen nuhan, oppinut hymyilemään, kasvanut ihan kauheasti sekä kierähtänyt alas sohvalta (lattialle patjaksi levitetyltä, joten mitään vaaraa ei ollut). Yhdessä olemme jatkaneet auringosta nauttimista ja sairastamista sekä opetelleet olemaan kaksin kotona. Alla taas tapahtumia tarkemmin viikko viikolta – näihin viikkoihin kun mahtuu ihan valtavasti asiaa!

Huhtikuun toisella viikolla meillä meni hermo vauvan jatkuvaan huutamiseen, joten otimme käyttöön ilmakuplia pilkkovan ja sitä kautta vatsavaivoja helpottavan Cuplaton-lääkkeen. (Kyllä, ”hyvä äiti” olisi enemmän huolissaan vauvan voinnista kuin omista hermoistaan, mutta tosiasia on, että tuolloin olin huolissani lähinnä omasta mielenterveydestäni.) Se auttoi vähän, ja itku vaihtui kitinäksi, mutta silti hermot olivat suht kireällä, kun koko päivän kaikkensa yritti, eikä mikään kelvannut. Kun poika ei tuolloin reilu viisiviikkoisena osannut vielä hymyillä, oli myös positiivinen vuorovaikutus ihan nollissa. (Tätä kirjoittaessa Juha Tapio laulaa radiossa: ”Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet?” Niinpä :D) Tuolla viikolla tuli muun muassa mietittyä ”hiljenisiköhän se, jos vähän läpsäyttäisi” ja jätettyä vauva yksin makuuhuoneeseen huutamaan ilman, että tuli sillä hetkellä edes huono omatunto. Jälkikäteen tietysti pelkäsi omia ajatuksiaan ja tunsi niistä huonoa omaatuntoa, mutta koska tuollaiset ajatukset ovat vahvoja vanhemmuuden tabuja, oli niistä vaikea edes puhua kenellekään – mikä ei tiestysti auttanut asiaa. Jälleen olin kiitollinen miehestä, joka teki mahdollisimman paljon etätöitä ja kerran myös lähti kesken kokouksen hoitamaan lasta, kun en enää jaksanut.

En tiedä, mihin tilanne olisi vienyt, ellei tuon viikon jälkeen olisi tullut käännettä. Maanantaina minulle nousi jälleen kuume ja rinta, tällä kertaa vasen, oli aivan järjettömän kipeä. Miehelle puolestaan iski kova flunssa. Kirosin ja itkin, etten jaksa. Päätin heittää romukoppaan kaikki ajatukset ”hyvästä äitiydestä” ja ”kehittävästä tekemisestä” ja vain makoilimme vauvan kanssa sängyssä koko päivän. Kun vauva inahtikaan, löin vain tutin (vaurioittaa purentaa) tai tissin (en halua opettaa lastani tissitakiaiseksi) suuhun yrittämättäkään ensin rauhoittaa sitä laulamalla (kehittää eri aivoaluiden välisiä yhteyksiä), juttelemalla (tukee puheen kehitystä), silittelemällä (vahvistaa useita elintoimintoja ja vähentää stressiä) jne. jne. Ja ihme tapahtui – vauva oli tyytyväinen koko päivän! Meidän poika, joka normaalisti inisi ja kitisi koko päivän nukkumatta yksiäkään päiväunia, vaan nukkui tyytyväisenä koko päivän! Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Oikeastaan hän vain nukkui koko viikon alkuviikosta minun ja loppuviikosta miehen kanssa sairastupaillen. Mietin, pitäisikö yhtäkkisestä muutoksesta huolestua, mutta laitoin väsymyksen huonosti nukuttujen edeltävien viikkojen sekä myös vauvaan tarttuneen nuhan piikkiin.

Vauvan jatkuva nukkuminen loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja viikon jälkeen poika oli oma virkku itsensä. Jokin oli silti eri tavalla: hän oli hyväntuulinen! En edelleenkään tiedä, mitä pienen päässä tuon viikon aikana tapahtui, mutta sen jälkeen poika on ollut muutamia yksittäisiä päiviä ja iltoja lukuun ottamatta lähinnä hyvällä tuulella ja myös nukkunut päiväunia. Ainoa selitys, minkä keksin, on, että olen itse osannut suhtautua vauvaan ja vanhemmuuteen nyt niin paljon rennommin ja ollut itsekin paremmalla tuulella, ja että poika aistii sen. En usko, että se on koko totuus ja tuntemattomia ovat vauvojen aivoitukset, mutta ei oma stressaamiseni lapsen virikkeiden saannista varmaan ainakaan auttanut asiaa. Pikemminkin kävi niin, että kun hyväksyin, että meidän poika ei ole ihan yhtä kehittynyt kuin jotkut ikätoverinsa, alkoi sekin tehdä niitä temppuja, joilla vauvojen kehitystä seurataan. Kun vauva suostui hetken olemaan keskenään mahallaan lattialla, huomasin, että osaahan se nostaa päätään! Ja kun hänen kanssaan pystyi hetken vuorovaikuttamaan ilman itkua ja parkua, huomasin, että meidän poikahan hymyilee todella komeasti! Seitsenviikkoisena poika kierähti vatsaltaan kyljelleen ja viikon päästä teki saman tempun uudestaan. Poika siis kehittyy sittenkin ihan ajallaan, ja meillä menee nyt muutenkin hyvin 🙂 (Ja vaikka ei kehittyisikään, niin mitä sitten – kyllä se varmaan joskus olisi oppinut nostamaan päätään tai hymyilemään tai mitä ikinä, ja ketä enää vuoden päästä kiinnostaa, oppiko se nämä temput kuuden vai kymmenen viikon iässä.)

Vielä pari sanaa ristiäisistä: Meillä oli loppuun asti kauhea stressi nimestä. Siis miten voi päättää toisen puolesta noin isosta, koko loppuelämän mukana kulkevasta asiasta! Lopulta pöydällä oli suvusta tuleva nimi ja nimi, joka meistä vain oli kaunis. Vaiheilimme monta päivää ja harkitsimme jo kolikon heittämistä, mutta lopulta mies ehdotti suvusta tulevan nimen ottamista. Hänen oma nimensä tulee suvusta ja hän on pitänyt siitä, joten näin päätimme tehdä. Nimi tulee omasta suvustani elossa olevalta sukulaiselta ja huomasin, että ristiäisissä nimi herätti reaktioita, mutta onneksi kukaan ei vaikuttanut liian pollealta tai liian pettyneeltä. Silti huomaan, että nimi, joka miehen kanssa kaksin pohtiessa tuntui kauniilta ja lapselle sopivalta, tuntuu nyt julkistettuna vahvemmin jonkun toisen nimeltä. Pelkään, alkaako se koskaan tuntua poikamme omalta. Oli miten oli, hän on nyt A.

Päivitys: Jätin tämän tekstin julkaisematta kirjoitushetkellä, jotta saisin neuvolasta tämän hetkiset tarkat mitat. Sen jälkeen tapahtunutta: Pian tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen alkuiltapäivästä A aloitti huutamisen, joka ei vaan millään, millään, loppunut. Illalla en vain enää jaksanut, joten soitin raivopuhelun vielä työmatkalla olevalle miehelle, jätin pojan huutamaan yksin keittiöön miehen ravatessa loppumatkan kotiin, häivyin ulos samalla oven avauksella ja soitin itkupuhelun omalle äidille. Jep jep, meillä menee nyt ihan hyvin, huoh… Lisäksi kaverin päivää vanhempi poika oppi pari päivää myöhemmin ihan oikeasti kierähtämään mahaltaan selälleen, ja nyt mietin, miksi meidän poika ei vielä osaa. Se siitä rennosta vanhemmuudesta 😀

 

A on nyt 61 cm pitkä ja painaa 5330 g (eli on raukka vähän liian hoikka). Hän käyttää vaatekokoa 50/56 ja vaippakokoa 2.

A…

• kiinnostuu jo välillä leluista ja esineistä
• tuijottelee silmiin ja juttelee
• hymyilee (<3!)
• nostaa ja kannattelee päätä pitkiäkin aikoja
• osaa kierähtää vatsaltaan selälleen – tosin ei ilmeisesti vielä tarkoituksella

Kuukauden vinkit:

• älä suorita vanhemmuutta – se ei ole sen arvoista ja lapsi oppii kyllä, kun on sen aika
• älä vertaile muihin äiteihin ja vauvoihin – kaikki olemme erilaisia
• luota itseesi – itse tunnet lapsesi parhaiten (tai ainakin yhtä hyvin kuin kumppanisi)
• luota toisiin – tauko tekee välillä hyvää, eikä kukaan saa lasta parissa tunnissa pilattua
• tue myös kumppanisi vanhemmuutta – toinen vanhempi on rikkaus lapselle ja saatat itsekin oppia jotain uutta
• muista parisuhde – parisuhde (vanhemmuudesta erillisenä suhteena) on suuri voimavara
• muista itsesi – ota omaa aikaa ja pidä taukoja, älä jää vellomaan
• käytännön vinkkinä: sitteri on pop!
• toisena käytännön vinkkinä: jos vauva tuntuu jatkuvasti kitisevän ja sillä tuntuu olevan ilmavaivoja, voi kokeilla pitää pitempiä ruokailuvälejä. Minulle lääkärin ohje syöttää enintään parin tunnin välein toimi hyvin ja oli kiva, ettei ihan luvan kanssa tarvinnut koko ajan olla imettämässä. Tosin poika oli nyt neuvolassa liian hoikka, joten ehkä ainakin kokeiluluonteisesti luovumme tästä käytännöstä ja palautamme mieleen Netflix-tunnukset.