Plussa ja rv 5

Meillä raskautumisen yrittäminen, tai ehkä pikemminkin mentaliteettiin ”saa tulla” -siirtyminen, oli pitkään harkittu päätös. Olimme jo syksystä alkaen molemmat vauvakuumeilleet enemmän tai vähemmän pahasti, ja pikkuhiljaa vitsinä heitetty kysymys ”Voisinko mä vaan jättää pillerit pois?” ja samalla mentaliteetilla annettu vastaus ”Jätä vaan.” muuttuivat aidoksi pohdinnoiksi. Silti raskaaksi tuleminen jo ensimmäisestä kierrosta oli molemmille pienoinen järkytys. Olimme päättäneet jättää ehkäisyn pois joulukuun lopussa hieman kokeilumielessä ja fiilistellä, miltä ajatus lapsesta alkaisi hieman konkretisoituessaan tuntua. Vaikka periaatteessa tiesimme, että jo ensimmäisestä kierrosta voi tulla raskaaksi, emme tosissamme uskoneet onnistuvamme jo ensimmäisellä yrityksellä. Molemmilla kuitenkin oli varma tunne siitä, että päätös oli hyvä.

Itsehän en ollut niitä naisia, jotka ovat onnensa kukkuloilla pillerit lopetettuaan ja vakuuttuneita siitä, että tämä on ainoa oikea päätös. Jos aiemmin olikin ollut jotain epäilyksiä siitä, mitä oikeasti halusin ja missä vaiheessa, niin ehkäisyn lopettamisen myötä ne vasta kunnolla nousivat pintaan. Olinko todella miettinyt tämän loppuun asti? Ehkä sittenkin tarvitsisin vielä enemmän aikaa itselleni? Olimmeko me valmiita ja oliko meidän suhteemme valmis? Toisaalta paljon oli hyviäkin hetkiä, jolloin tuntui vahvasti, että näin elämän kuuluukin mennä. Kuun puolivälissä teimme ensimmäisen raskaustestin, joka silloin näytti vielä negatiivista. Mies oli pettynyt, omat tunteeni kahtalaiset. Toisaalta olin helpottunut saadessani pohdinnoille lisäaikaa. Toisaalta, jos kerran olin helpottunut, miksi toivoin, että olisimme tehneet testin vain liian aikaisin?

Seuraavan viikon viikonloppuna kuukautisia ei ollut edelleenkään tullut ja ehdotin miehelle, että tekisimme testin uudestaan. Hän vastasi olleensa ehdottamassa ihan samaa. Ihmettelin mieheni vahvaa intuitiota siitä, että tällä kertaa testi näyttäisi plussaa -hän oli aina ennen ollut meistä realistisempi ja odottanut negatiivista tulosta. Itselleni, ironisesti, tämä oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti en odottanut näkeväni kahta viivaa testiruudussa. Siksi olinkin todella hämmentynyt, kun testiin ilmestyikin teksti ”Raskaana 1-2” ja hieman myöhemmin tehtyyn varmistustestiin vaalea, mutta selkeä plussa. Pikkuhiljaa järkytys vaihtui iloksi, ja aamupalan söimme miehen kanssa mykistyneen onnellisissa tunnelmissa. Hetken päästä onnistuin tosin vakuuttumaan olevani huono äiti, kun olen vain iloinen enkä ollenkaan huolehdi tulevaisuudesta (hyvä vitsi), mihin mieheni totesi, että kun nyt olemme tätä viitisen kuukautta joka päivä pohtineet, niin ehkä se onkin vain ihan hyvä asia.

Nyt viikon kuluttua en edelleenkään ole yhtään varmempi fiiliksistäni. Hyvä puoli on kuitenkin se, että olen alkanut erottaa pohdinnoissani selkeän kaavan: Aamupäivästä iltaan asti olen yleensä positiivisella mielellä, varma että kaikki järjestyy ja vakuuttunut siitä, että tämä on oikea ja hyvä päätös. Vasta illalla väsymyksen iskiessä alkavat pohdinnat siitä, haluanko todella tätä, pystynkö tähän ja onko nyt oikea hetki. Huono puoli on, että tämä hetki ajoittuu yleensä siihen kohtaa, kun mies tulee väsyneenä töistä kotiin. (Tunne ei kuitenkaan liity mieheni läsnä- tai poissaoloon, mistä onneksi sain hänetkin vakuutettua tätä ääneen pohtiessani, sillä esimerkiksi yhteisinä etä- tai vapaapäivinä fiilikset ovat olleet pääosin positiivisia.) Myös yhteys yleiseen mielialaan on ollut selvä: hyvinä päivinä varmuus lisääntyy, huonoina epävarmuus ja kyseenalaistaminen. Luulen, että ajatusten selvittämisessä auttaisi paljon, jos näistä pääsisi puhumaan jonkun kanssa. Emme kuitenkaan ole halunneet vielä kertoa vanhemmillemme ja monet kaverini ovat suhtautuneet vauvahaaveisiini niin torjuvasti, että vielä en ole uskaltanut heille kertoa. Mieheni tietysti kuuntelee aina, mutta olisi kiva päästä puhumaan myös jonkun perheen ulkopuolisen kanssa. (Ehkä siksikin tästä postauksesta tuli niin pitkä…? :))

Päivitys: Yhteinen viikonloppu ja hyvät keskustelut miehen kanssa ovat selvittäneet ajatuksia paljon, ja nyt fiilis on tosi varma ja hyvä. Yksi vaikeimpia asioita viimeviikkoisen tunnevuoristoradan kanssa oli negatiivisista fiiliksistä painava syyllisyys: eihän nyt toivottua raskautta saa katua. Mies kuitenkin huomatti fiksusti, että onhan lapsen saaminen ihan valtavan suuri elämänmuutos, johon valmistautuminen vaatii paljon työstämistä, ja että hänelläkin on ollut ohimeneviä pohdintoja siitä, oliko päätös varmasti oikea. Myös sattumalta silmiin osunut artikkeli (http://www.vauva.fi/artikkeli/raskaus/en-osannutkaan-nauttia-raskaudesta) vahvisti tunnetta siitä, että myös negatiiviset tunteet ja pohdinta kuuluvat muutosprosessiin eivätkä automaattisesti tee ihmisestä huonoa ja tunnekylmää vanhempaa. Vaikka myytti ihmeen lailla syntyvästä sisäisestä varmuudesta elää tiukassa, tulisi mielestäni olla tilaa ilmaista myös epävarmuutta ja hämmennystä. Ainakin minulla on jo paljon varmempi olo lakattuani syyllistämästä itseäni omista (täysin luonnollisista) epävarmuuksistani.

Millaisia ajatuksia teillä on ollut lapsen yrittämiseen ja raskauteen liittyen?