Lopetin stressaamisen (ainakin melkein)

Vauvan kanssa on tullut stressattua melkein kaikesta. Järkevien ja järjettömien pelkojen (mm. että lintu nappaa vauvan lasitetulta parvekkeelta keskellä kaupunkia, jep jep) lisäksi on tullut stressattua vauvan virikkeistä, pukemisesta, syömisestä, nukkumisesta jne. sekä kasvatuksesta ylipäätään. En ole sitä tyyppiä, joka kovin usein jäisi murehtimaan, osaako olla riittävän hyvä vanhempi. Olen sitä mieltä, että parhaansa tekeminen riittää, ja huonoina hetkinä lohdutan itseäni sillä, että paljon huonommistakin lähtökohdista on ihan järkeviä ihmisiä kasvanut. 

Mutta mutta. Toisaalta ongelma on juuri tämä, että aina pitäisi tehdä parhaansa. Aina pitäisi perustaa päätöksensä viimeisimpiin ja parhaimpiin tutkimustuloksiin ja toimia niiden mukaan toisaalta lapsen yksilöllisyyden huomioiden. Esimerkiksi toisten mielestä pitkä täysimetys johtaa terveempään ruokasuhteeseen, toisten mukaan erilaisten ruokien kokeilu pienestä pitäen opettaa ennakkoluulottomaksi ja vähentää allergioita. Meidän lapsi tuntuisi jo kaipaavan enemmänkin kiinteitä, ja neuvolan terkkari oli sitä mieltä, että niitä voi tuon ikäiselle jo syöttää niin paljon kuin menee. Toisaalta oma terveydenhoitajamme (em. oli kesäsijainen) taas oli sitä mieltä, että puolen vuoden ikään äidinmaidon pitäisi olla ensisijainen ravinto ja kiinteitä tulisi antaa vain maisteluannoksina.

Toinen stressiä aiheuttanut asia on vauvan nukkuminen. Aluksi A ei suostunut nukkumaan kuin vieressä. Joidenkin mukaanhan vanhemman vieressä on paras paikka lapselle nukkua, mutta virallisten suositusten mukaan vauva pitäisi alusta asti nukuttaa omaan sänkyyn. Koska ajattelin, että tärkeintä kuitenkin on, että saamme nukuttua, annoin An nukkua vieressä perhepedissä, mutta stressasin koko ajan siitä, miten ikinä saamme sen nukkumaan omaan sänkyyn. 

Nukkumisen suhteen emme lopulta joutuneet näkemään paljoa vaivaa. A nukkui aikansa meidän sängyssä, mutta yksi ilta se nukahti syliin ja saimme hänet siirrettyä heräämättä omaan sänkyyn ja siitä asti hän on nukkunut omassa pinnasängyssään. Omaan huoneeseen siirtäminen onnistui yhtä kivuttomasti: aikansa totuteltuaan nukkumaan omassa sängyssä kokeilimme siirtää sängyn toiseen huoneeseen eikä vauva ollut moksiskaan. En tietenkään sano, että kaikki ongelmat aina ratkeaisivat vain odottelemalla, mutta ainakin tässä asiassa etukäteen stressaaminen osoittautui turhaksi.

Mitä puolestaan tulee syömiseen ja muihin stressin aiheisiin, olen pyrkinyt ajattelemaan, että jos tutkimustuloksia ja suosituksia on näin laidasta laitaan, niin tuskin kummankaan mukaan (tai jostain siltä väliltä) toimien voi mennä kovin pieleen. Lapsiakin on niin erilaisia, ettei kaikille voi sopia samat ohjeet. Meidän poikakin kasvaa niin nopeasti, että varmasti hyötyy jo kiinteiden lisäämisestä enemmän kuin pienikokoisempi vauva. Ja jos ei niitä kiinteitä kuitenkaan vauvelille tuputa, niin tuskin ainakaan kovin pahoja traumoja saa aikaiseksi.

Nyt jälkeepäin harmittaa etenkin se, että alkuvaiheessa stressasin niin paljon asioiden aikaansaamisesta, vaikka meille kaikille olisi varmasti ollut parempi se, että olisimme vauvan kanssa saaneet kumpikin levättyä. A kun ei aluksi nukkunut kuin silloin, kun joku oli vieressä, joten sen sijaan, että olisin kettuntunut siitä, että vauva herää aina kun yritän tehdä jotain, olisin voinut vaan torkkua vauvan kanssa ja hoitaa tiskit kun mies tulee kotiin. Mutta oppia ikä kaikki. Joten, olen päättänyt lopettaa stressaamisen – kaikki tapahtuu kyllä aikanaan ja jos ei vaikuta tapahtuvan, murehditaan asiaa sitten silloin.