6-9 kk – Vanhempainvapaalla voi uupua

Kylläpäs yksikin positiivinen kommentti voi piristää! Sain muutamia viikkoja (kuukausia?) sitten edelliseen postaukseeni kiitoksen kiinnostavista kirjoituksista ja toiveen kirjoittaa lisää. Ajatus satunnaisesta kirjoittelun jatkamisesta alkoi elää, mutta tuntui, että aikaa tai jaksamista ei koskaan ole. Nyt A on aloittanut päiväkodissa, ja mies alkanut ottaa enemmän koppia iltaisin, joten nyt aikaa ja jaksamista kirjoittamiselle löytyi hetki.

Usein kuulee sanottavan, ettei vanhempainvapaalla voi uupua. Minä väitän, että tätä mieltä olevilla on helppo lapsi tai he eivät itse ole olleet kotona lapsen kanssa. Ihmiset ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia, eikä kukaan voi todella tietää, millaista jonkun toisen perheen arki on. Vanhempainvapaalla voi saada burnoutin – vaikka olisi puoliso, vaikka lapsi olisi terve ja vaikka lapsia olisi vain se yksi.

Edellinen kirjoitukseni alkusyksystä päättyi toiveikkaissa merkeissä. Todellisuudessa syksy oli kaikkea muuta kuin helppo. Aloitin opiskelun kevyesti yhdellä kurssilla. Se oli toisaalta henkireikä, toisaalta toi hirveästi paineita arkeen. Tuntui, että mitään ei ehtinyt eikä jaksanut, ja aina oli väärässä paikassa tekemässä väärää asiaa: Silloin, kun oli seminaarissa, tuntui, että olisi pitänyt olla kotona lapsen kanssa. Silloin, kun oli kotona lapsen kanssa, tuntui, että olisi pitänyt siivota, laittaa ruokaa tai opiskella. Silloin, kun teki jotain niistä, tuntui, että olisi pitänyt huomioida lasta – tosin omasta riittävästä huomioinnistaan se piti itsekin hyvin huolen.

Keväällä ajattelin, että jaksaisin mitä vain, kunhan lapsi vain lopettaisi jatkuvan huutaminen. (Näin jälkikäteen ajateltuna itkun määrä keväällä ei ollut kyllä millään tasolla normaali. Muistan, miten yksikin lauantaipäivä odotimme miehen kanssa koko päivän, että lapsi lopettaisi hetkeksi huutamisen ja saisimme syödä yhdessä rauhassa. Iltakymmeneltä luovutimme. Mistä ensimmäisen lapsen kanssa voi tietää, mikä on normaalia, kun neuvolaterveydenhoitaja ja -lääkärikin vain hymistelevät, että ”kyllähän ne vauvat itkevät”!?) Syksyllä meillä asui huomattavasti tyytyväisempi vauva. Silti se ei jättänyt käsiä eikä mieltä vapaaksi yhtään enempää. Alkusyksystä A oli oppinut konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Vaikka kotia oli babyprooffattu, joutui (ja joutuu) lasta silti jatkuvasti vahtimaan (- esimerkiksi omien kakkavaippojen noukkiminen vaipparoskiksesta ja raahaaminen ympäri olohuonetta on ihan parasta). Lisäksi A on niin hirveän sosiaalinen ja huomionkipeä lapsi, että se haluaa jatkuvasti jonkun leikkiseurakseen. Jossain vaiheessa keksin, että päivät sujuvat mukavammin poissa kotoa. Kirjastojen ja kauppakeskusten leikkitilat ja sisäleikkipuistot (esim. HopLopiin pääsevät alle yksivuotiaat ilmaiseksi) tulivat tutuiksi. Itselle se oli kuitenkin vähän rankkaa, sillä viihdyn parhaiten kotona ja olin haaveillut rauhallisesta kotoilusta lapsen kanssa.

Mikä siinä sitten uuvutti? Eikö ole ihanaa leikkiä lapsen kanssa? Miksi hankkii lapsia, jos niiden kanssa ei halua olla? Arjen loputtomuus siinä uuvutti. Joka ikinen päivä toistui samanlaisena, edes viikonloput eivät tuoneet juuri helpostusta eikä aikaa millekään omalle ja itse valitulle koskaan ollut. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, ja vaikka lapsen kanssa oleminen on periaatteessa kivaa, niin kyllä se voi uuvuttaa: asioita ei saa koskaan tehtyä loppuun, keskeytys voi tulla millä hetkellä hyvänsä ja hyvästä ennakoinnista huolimatta elämä on silti suurelta osin hyvin epäennustettavaa. Tuntui, että koko elämä pyöri lapsen ehdoilla. Näin jälkikäteen ajatellen myös psyykkinen kuormitus ja kaikkien muutosten tuoma ahdistus ehkä siityi osin käsiteltäväksi syksylle, kun keväällä elämä oli ollut vain yhtä selviytymistä. Lapsi ei todellakaan vain tullut osaksi elämää, vaan laittoi kaiken uusiksi. Huomasin, että en enää tunnistanut itseäni omasta arjestani. Ennen liikuntaa ja lukemista harrastanut, itseään älyllisenä ja pedanttina pitänyt ihminen kulki nyt kaupungilla hyvin ”kotoisan” näköisenä, oli aina myöhässä kaikkialta puolet tavaroista unohtuneena ja vietti kaiken oman aikansa Netflixin komediasarjojen parissa. Jouduin jatkuvasti tasapainottelemaan jaksamisen ja itselle tärkeistä asioista kiinnipitämisen välillä. Lähes aina jaksamattomuus voitti, mikä toisaalta opetti myös armollisuutta itseä kohtaan. Siinä vaiheessa, kun pystyi hyväksymään, että koti on useimmiten kaaos ja lisäkiloja on kertynyt, alkoi elämä tuntua taas kevyemmältä.

Marraskuussa mies jäi kuukaudeksi vanhempainvapaalle. Vaikka minun piti keskittyä opiskeluihin, olin silti usein hoitamassa lasta ja sivusilmällä vahtimassa, miten heillä menee. Enkä turhaan: esimerkiksi yhden puolituntisen aikana (olimme silloin mökillä) A meinasi polttaa sormensa uuninluukkuun, kaataa sohvapöydällä olleen vesilasin ja ehtikin kaataa halkopinon sormilleen. Se teki hyvin näkyväksi sen, kuinka paljon tein ”näkymätöntä” lapsenhoitotyötä, vaikka periaatteessa olimme yhteisvastuussa lapsesta miehen ollessa kotona. Havainto johti loputtomiin ja loputtomiin keskusteluihin siitä, kuinka paljon lapsen hoitamisessa on työtä, joka siitä sopimatta on kaatunut vastuulleni. Lopulta mies tuntui ymmärtävän ja tajuaminen tuli hänellekin järkytyksenä. Vaikka olisi hyvä isä, ei välttämättä ole lähellekään tasaveroinen vanhempi. Siitä lähtien vastuu onkin jakautunut tasaisemmin. Itse tajusin vasta tuossa vaiheessa, kuinka hirveän paljon olin ottanut omalle vastuulleni ja, jopa marttyyrimaisesti, joustanut ja joustanut. Tunsin katkeruutta miestä kohtaan siitä, että hän oli päässyt niin paljon helpommalla. Toisaalta tiesin, että hänkin oli ollut kiireinen ja väsynyt töistä ja ainakin yrittänyt ja kuvitellut tehneensä osansa lapsen suhteen. Näistä tunteista ylipääseminen vei aikansa, mutta nyt tuntuu, että olemme todella aika tasa-arvoisia vanhempia – ainakin niin pitkälti kuin se opiskelijan ja työssäkäyvän perheessä on järkevää.

Tämän kirjotuksen pointti oli ehkä suunnilleen se, että vanhempainvapaalla saa ja on oikeus tuntea itsensä uupuneeksi. Kyllä, työssäkäyvätkin vanhemmat hoitavat lapsensa ja kotityöt, ja töissä voi olla rankkaa, mutta se on silti vaihtelua lapsenhoitoon ja aikaa, jolloin on mahdollisuus suunnitella ja ennakoida omaa ajankäyttöään. Usein töissä myös tietää, mitä pitäisi tehdä, ja uskoisin, että moni kokee myös itsensä ihan päteväksi työssään – toisin kuin vanhempana, jossa palautetta (ainakaan positiivista) ei saa ja usein on ihan hukassa, mikä missäkin tilanteessa olisi paras toimintatapa. Kotiäiteilyn jälkeen ainakin itselleni opintoihin palaaminen on tuntunut todella voimauttavalta, kun on saanut taas tuntea olevansa hyvä siinä, mitä tekee.

Muille jaksamisen kanssa kamppaileville kotiäideille suosittelen lämpimästi päivähoitoa. Ainakin meidän kymmenkuinen on viihtynyt kunnallisessa päiväkodissa paremmin kuin hyvin. Kaiken kaikkiaan nyt opiskelevana äitinä menee paljon paremmin: tämähän on jopa ihan kivaa! Mutta siitä joskus toiste lisää.