Miltä pitäisi tuntua?
”Muutamia” mammablogeja lukeneena tiedän, että tämän postauksen pitäisi mennä jotakuinkin näin:
”Kävimme viime viikolla miehen kanssa varhaisultrassa. Ensin kätilö kyseli kuulumiset ja oliko ollut kipuja tai vuotoja ja laski oletetut raskausviikot. Sitten päästiinkin ultrailemaan. Jännitti tosi paljon, mutta pian kuvasta löytyi pienen pieni ihmisen alku: meidän pikku papu. Sykekin löytyi vahvana ja pituutta pikkutyypillä oli jo reilut 11 millimetriä! Menkkojen mukaan raskausviikkoja olisi ollut 7+5, mutta kätilö totesi niitä olevan sittenkin 7+2, jolloin laskettu aika olisi 27.2. Oon niiin onnellinen! Meinasi siinä rauhassa köllöttelevää pikkuista ja vahvaa pikku sydäntä katsellessa tulla ihan tippa silmään. Tää raskaus tuntuu nyt niin paljon todellisemmalta. Meistä tulee perhe <3”
No, eihän se ihan niin mennyt. Tai meni – nimittäin tuohon onnellisuusosaan asti. En tuntenut itseäni onnelliseksi, en edes iloiseksi, vaan pikemminkin tuijottelin ruutua lähinnä hämmentyneenä. Mitä tuollaisen rakeisen möykyn tuijottelusta pitäisi saada irti? Kätilö selitti jotain lasketuista ajoista, synnytyksestä ja tulevasta vauvasta, mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi mihinkään. Siis okei, mun sisällä on möykky ja se ilmeisesti elää, mutta miten se liittyy vauvoihin mitenkään? Yritin ymmärtää, että möykyn liikkuva osa oli sen sydän ja että siitä möykystä pitäisi kasvaa meidän lapsi. Absurdi ajatus. Tätä sulatellessani kätilö ehti jo lopettaa ultrailun, onnitteli, jatkoi höpinäänsä vauvoista, kirjoitti jotain koneelle, otti maksun ja saattoi meidät ulos. Jäi vähän hölmö olo.
Samoissa fiiliksissä ollaan edelleen noin viikkoa myöhemmin. Asia ei ole konkretisoitunut yhtään, joskin nyt uskalsin jo parille kaverille mainita, että tällaista saattaisi olla vireillä. Ehkä edelleen pelkään keskenmenoa niin, etten osaa vielä ottaa asiaa todesta. Kätilön mukaan näillä viikoilla, jos kaikki on hyvin, on keskenmenon todennäköisyys enää vain 15 prosenttia. Vain!? Sehän käytännössä tarkoittaa, että vielä joka kuudes raskaus menee kesken. Olin luullut, että näillä viikoilla kaikki olisi ollut jo paljon varmempaa, että keskenmenoriski olisi ollut enää alle 10 prosenttia. Pikemminkin ultrakäynti siis vain puolintoistakertaisti pelkoni, kiitos vaan. Positiivista kuitenkin oli kuulla, ettei yksi keskeytynyt keskenmeno vielä nosta riskiä saada toinen. Riski siis sille, että tämäkin menisi tietämättämme kesken on siis minimaalisen pieni, mutta silti olemassa oleva.
Ajattelin, että ultran jälkeen olisin joko onneni kukkuloilla tai ahdistuisin raskauden tullessa yhä todellisemmaksi. Suunnittelin jo etukäteen, miten kirjoittaisin tänne blogiin sisälläni myllertävistä ristiriitaisista tunteista, onnen kyyneilestä ja jäytävästä ahdistuksesta. Mutta, ei mitään. Ei minkäänlaista tunnetta, hämmennystä vain. Mies oli alkuhämmennyksen jälkeen iloinen, innoissaan. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Jaksoi muistuttaa, että kaikki tunteet ovat ok, selvästi odotti jotain, mutta minä en pystynyt antamaan mitään. Makasi vieressä onnellinen hymy huulillaan, itse mietin seuraavan päivän ruokalistaa. Haluaisin pystyä jakamaan sen onnen ja ilon hänen kanssaan.
Miltä pitäisi tuntua? Onko ok, ettei tunnu miltään? Onko uusi elämä niin iso asia, että ajatukseen totuttelemiseen saa mennä viikkoja, kuukausia? Koska pitäisi alkaa tuntua joltain? Tarkoittaako se, etten itke nähdessäni ensikertaa tulevan pienen tai etten tunne edes lämpimiä läikähdyksiä, että en ole valmis äidiksi? Tai etten ole äitimateriaalia? Vai onko ihan ok antaa tunteiden tulla aikanaan – sellaisina kuin tulevat?