TJ 11
Pikkuhiljaa blogi on muuttunut enemmän ja enemmän omaksi päivä-(tai kuukausi-)kirjaksi tai muistioksi, joka vaan sattuu olemaan netissä muidenkin nähtävillä, jos siitä jollekulle olisi iloa. Niinpä olisikin varmaan aiheellista kirjoittaa tänne välillä jotain. Ihan vain, ettei sitten jälkeenpäin harmittaisi, ettei muutamista kuukausista ole minkäänlaisia merkintöjä tai muistikuvaa. Joskus myös vanhoihin ajatuksiin ja tapahtumiin palaaminen antaa asioihin uudenlaista perspektiiviä. (Esimerkiksi omasta yksityisestä päiväkirjastamme löytyi suunnilleen vuosi sitten tehty merkintä siitä, kuinka mies jännäili vauvan tuloa, mikä oli suuresti itseäni ärsyttänyt. Olipa ärsyttävä muija! Ja nykyään se sitten vielä valittaa, että miksei mies puhu omista lapseen liittyvistä epävarmuuksistaan :D) Nyt on kuitenkin kirjoittaminen tahtonut jäädä, kun jatkuvasti väsyttää ja parhaimmillaankin pää tuntuu vain suhteellisen sumuiselta. Niinpä ajattelin koota ajatuksia helpoimman kautta ja listata ajatuksia teemoittain.
Fyysinen vointi: Väsyttää. Se tiivistääkin kaiken aika hyvin. Kuvaavaa on, että ”rankan” viikonlopun jälkeen maantain ohjelmaan kuului nukkuminen yhteentoista, reilun tunnin päiväunet, paljon lepotaukoja kotitöiden välillä (suhdeluku noin 50:50) sekä nukkumaanmeno yhdentoista aikaan. Ja rankka tarkoittaa tässä siis sitä, että lauantaina miehen äiti ja sisko tulivat muutamaksi tunniksi kylään enkä sunnuntaina viitsinyt nukkua päiväunia yhteisen ajan miehen kanssa maksimoimiseksi. Onneksi päiviin ei jää turhan monta tuntia zombeiluun, kun nukkuminen(/sen yrittäminen) vie päivästä noin 16 tuntia. Muita huomionarvoisia seikkoja ovat jatkuva heräily öisin sekä selkäkipu ja epämukava olo noin 20 minuutin kävelyn jälkeen. Sen sijaan närästys ja pyörrytys ovat helpottuneet ja maidontulo on, paradoksaalista kyllä, lähes loppunut.
Psyykkinen vointi: Ok +. Vaikka vaivoista onkin aina mukava valittaa, eivät ne kuitenkaan kovin paljoa vaivaa – kaikkeen tottuu. Tietysti välillä toivoo, ettei menoja tarvitsisi suunnitella vain joka toiselle tai kolmannelle päivälle tai että pääsisi myös paikkoihin, joihin ei pääse julkisilla ihan viereen, mutta toisaalta mihin tässä lomaillessa tarvisikaan mennä ja kotona on oikeastaan aika kiva löhöillä peiton alla hyvää kirjaa lukien. Juuri näistä viikoista kai moni tuntee huonoa omaatuntoa, mutta olen ajatellut, että jos sitä seuraavat pari vuotta aikoo valvoa ja touhuta enemmän kuin tarpeeksi, on ihan ok ottaa rennosti muutama viikko sitä ennen. Viime aikoina ei ole enää juuri ahdistanut, mutten tiedä, paljonko siitä liittyy omien ajatusten ja identiteetin kypsymiseen ja paljonko ahdistavien ajatusten aktiiviseen poissulkemiseen. Vähän pelottaa, että kyse on ainakin osin jälkimmäisestä ja että tämä kostautuu lapsen tullessa maailmaan.
Ajatukset synnytyksestä ja ensiviikoista: Ajatukset synnytyksestä tiivistyvät oikeastaan toiveeseen siitä, ettei kuole, ja ”käytännön” suunnitelmaan käyttää lääkkeellistä kivunlievitystä tarvittaessa. Ymmärrettävästi synnytystoivelomakkeeseen ei siis tullut paljoa asiaa, mutta kuulemma silti on ennenkin pärjätty (jos kätilöillä on edes ollut aikaa käydä lomaketta läpi). Turhauttaa, kun neuvolassa sanotaan, ettei synnytystä pidä suunnitella liian tarkkaan, kun ei se kuitenkaan koskaan mene juuri niin, ja sitten perhelehdissä kätilöt valittavat, ettei synnytykseen tulla tarpeeksi valmistautuneina. Huoh. Enemmän jännittävät kuitenkin ensipäivät ja -viikot. Millainen tunne vauvaa kohtaan syntyy? Miten hormonit vaikuttavat mielialoihin? Kuinka kipeä on ja kuinka pitkään on kipeä? Osaako vauvaa käsitellä? Nukkuuko se, syökö se, montako kertaa päivässä sen pitikään ulostaa ja minkä väristä asiaa? Entä miten suhde mieheen muuttuu? Eniten jännittää kauhuskenaario, että vauva ei tuntuisikaan omalta ja joutuisin jäämään sen kanssa sairaalaan yksin ja hysteerisenä. Muun muassa nämä ovat niitä ajatuksia, jotka yritän aktiivisesti sulkea pois mielestä.
Mitä vielä? Vauvan tavarat on hankittu jo hyvissä ajoin (ja nyt viime metreillä saatiin vielä paljon lisää tavaraa sukulaisilta) ja eilen hankin myös itselleni imetysvaatteita ensipäiviä varten. Rintakumit ovat varmuuden vuoksi keittymässä ja sairaalakassi olisi tarkoitus pakata viikonloppuna. Eilen neuvolassa vauva oli jo laskeutunut ja verenpaine koholla, mikä terkkarin mukaan voi tarkoittaa, ettei tässä enää kauan tarvitse odotella. Toissapäivänä oli selkä illasta todella kipeä ja nyt on myös muuten ollut kolotuksia ja kipuilua erinäisissä paikoissa. Lisäksi maha toimii aika vauhdilla, ruokahalu on vähentynyt, pahin väsymys on hellittänyt ja muutamana yönä on saanut myös nukuttua paremmin, mitkä joidenkin mielestä viittaavat samaan suuntaan. Jännittää, vaikka eihän mikään tarkoita välttämättä mitään edes näillä viikoilla. Henkistä valmistautumista tarvinnee sitäkin siis vielä harrastaa.
Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin luottavainen. Ehkä tavallaan on myös hyvä asia, että suhde tapahtumien aikatauluun on edelleen ristiriitainen: Toisaalta haluaisi, että tämä ihana rento elämänvaihe jatkuisi vielä hetken ja että aikaa ihan vain olla ja rakastaa miehen kanssa olisi enemmän jäljellä. Toisaalta haluaisi jo päästä tästä jännityksestä ja ihmettelemään uutta elämää. Toissapäiväinen kipukohtaus sai myös miettimään mahdollisuutta, että vauva tulisikin ajoissa – mihin siis emme tähän mennessä olleet yhtään uskoneet. Kyllä hän olisi jo tervetullut (vaikka voisikin viettää mahassa vielä sen hetken, että ehtisi isikin saada työt valmiiksi).