Anoppini kävi eilen kahvilla ja vaihtamassa joululahjat (vietämme joulua tänä vuonna omien vanhempieni luona) ja totesi, että kylläpä alkaa vauvan tuleminen konkretisoitua, kun olohuoneessa on vaunut ja minunkin mahani on jo alkanut kunnolla kasvaa. Niinpä! Samaa aihetta sivusinkin jo viime postauksessa, mutta ajattelin, että aiheesta olisi sanottavaa ihan oman kirjoituksenkin verran. 

Kuten totesinkin, rakenneultraan eli viikolle 20+1 asti vauva oli aika hahmoton tyyppi, jonka periaatteessa tiesin hengailevan mahassani, mutta joka silti tuntui hieman joulupukilta – sellaiselta, josta sanotaan, että se on, mutta johon kukaan ei oikeasti usko. Jostain syystä tieto siitä, että vauvamme on poika, teki siitä paljon ihmismäisemmän ja konkreettisemman. Pystyi paremmin kuvittelemaan, miltä se näyttää, mistä se on ehkä kiinnostunut, miten elämä sen kanssa menee. Kuulostaa hirveän vanhanaikaiselta ajatukselta, että tyttölasten kanssa elämä menisi tietyllä tavalla ja poikalasten kanssa toisella, mutta lapsilla kuitenkin on varsinkin pienempänä usein aika stereotyyppisiä kiinnostuksen kohteita ja käytösmalleja. Ja, ikävä myöntää, olen ehkä siinä määrin länsimaiseen kulttuuriin kasvanut, että sukupuoli tuntuu aika keskeiseltä osalta ihmisen olemusta.

Aluksi mietin, miten ikinä tulen pärjäämään pojan kanssa. En jaksaisi jatkuvasti paimentaa, en sotaleikkejä enkä myöhemmin olla jatkuvasti kieltämässä ammuskelupelejä (anteeksi taas stereotypiat). En vain nähnyt itseäni pojan kanssa. Sitten mietin. Tytöillä on myös omat juttunsa, jota en jaksaisi: prinsessaleikit, ulkonäkökriisit ja ihmissuhdedraamat (alakoulussa opintoihin liittyvää harjoittelua tehneenä uskaltaisin yleistää, että nämä tulevat useimmille tytöille jo yllättävän nuorena). Sitä paitsi, jos poika tulee yhtään isäänsä, saattaa häntä enemmän kiinnostaa lukeminen kuin esimerkiksi ne sotaleikit. Ehkä vanhemmuuteen keskeisenä osana liittyykin se, että jaksaa sietää eri ikäkausiin liittyviä aikuisen näkökulmasta hölmöjä juttuja – ja ehkä jopa pitää ja iloitakin niistä. Lopulta olen oikeastaan aika iloinen, että meille tulee poika. Enkä vähiten sen takia, että tiedän pojan saavan isästään sellaisen roolimallin, jollaista riittävän monella pojalla ei ole.

Muutaman viikon sopeutumisajan jälkeen olen alkanut ajatella poikaamme taas lähinnä vain vauvana. Ehkä parempi niin, sillä onhan se aluksi ihan vain vauva, joka ei edes tajua olevansa oma erillinen yksilönsä. Liikkeiden tuntemisen myötä on myös alkanut tajuta, että siellä se ihan oikeasti on, eikä tämä ole vain laitekehittäjien ja terveydenhoitajien salajuoni. Ajatus oman mahan sisällä liikuskelevasta tyypistä tuntuu silti edelleen oudolta. Joskus olen miettinyt, kuinka hahmottomalta lapsen täytyy miehestä tuntua, kun hänellä ei ole edes sen vertaa konkreettista tuntumaa mahavauvaan kuin itsellä. Tosin hämmentävää kyllä, hänellä tuntuu olevan lapseen jo nyt paljon vahvempi side. (Tänäänkin esimerkiksi totesi, että ”se on niin söpö”, vaikka vain makoilin sohvalla eikä kuvaa ultrakuvaa lapsesta ollut mailla halmeilla :D)

Nyt, kun lapsi alkaa tuntua todelliselta, joutuu väkisinkin miettimään, että joskus se pitäisi saada mahasta myös ulos. Synnytys ei vielä jännitä, mutta en ihmettelisi, jos tilanne ehtisi vielä muuttua tässä viimeisten kymmenen viikon aikana. Samat vanhat pelot siitä, miten pienen vauvan kanssa pärjää, osaako sitä hoitaa, miten selviää väsymyksestä, jaksaako sille olla tarpeeksi hyvä vanhempi ja millainen se ylipäätään on, ovat myös alkaneet nostaa päätään. Saa nähdä, kuinka paljon nekin ehtivät tässä vielä kasvaa.