Vuosi elämästäni

Noin vuosi sitten teimme päätöksen jättää ehkäisyn pois. Enpä tiennyt silloin, mihin olimme ryhtymässä. En osannut arvata, että tekisimme positiivisen testin vielä saman kuun aikana, enkä sitä, millaisiin tunnemyrskyihin se tulisi johtamaan. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu hurjalta, että silloin uskalsimme. Olimme tuolloin olleet yhdessä, ja asuneet yhdessä, vasta puoli vuotta, omat opintoni olivat kesken ja mieskin vain määräaikaisessa työsuhteessa. Pyöreitä vuosia olin täyttänyt toista kertaa elämässäni pari kuukautta aiemmin. Toisin sanoen emme täyttäneet mitään niistä kriteereistä, mitä hyvälle vanhemmuudelle usein asetetaan. Silti hurjimmalta tuntuu, kuinka valmistautumattomina asiaan hyppäsimme, vaikka oikeasti olimmekin pohtineet asiaa paljon eikä ilman omakohtaista kokemusta paljon valmistautuneempi ehkä olisikaan voinut olla.

On hämmentävää, kuinka aika joskus kiitää ja hirveästi tapahtuu lyhyen ajan sisään, joskus taas soljuu eteenpäin kuin vaivihkaa. Ensimmäisenä puolivuotisenamme olimme alkaneet seurustella (olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aiemmin), saaneet tiedon miehen isän sairastumisesta, käsitelleet molemmat omia suhteessa olemiseen liittyviä kipukohtiamme, muuttaneet yhteen, saatelleet miehen isän lepoon sekä menneet kihloihin. Tuona seuraavana puolivuotisena teimme päätöksen lapsen yrittämisestä, teimme positiivisen testin, kävimme yhdessä läpi raskauden herättämiä tunnemyrkyjä, koimme keskenmenon, teimme päätöksen uudesta yrittämisestä, menimme naimisiin sekä teimme uuden positiivisen testin. Huh. Nyt ajattelen, että varmasti tuolloinen ahdistus liittyi paljon myös siihen, kuinka nopeasti kaikki oli tapahtunut ja ettemme kuitenkaan olleet vielä valmiita – raskauteen tai sen loppumiseen. Tietysti jälkikäteen on aina helppo tietää paremmin. Ehkä ilman tuota kokemusta ja sen herättämiä ajatuksia olisi tämä raskaus kulunut hyvin eri tavalla.

Ehkä myös siksi tämä syksy, kun olemme ”vain” olleet naimisissa ja odotelleet, on tuntunut niin seesteiseltä ja helpolta. Olen oppinut ajattelemaan, ja oikeasti uskomaan siihen, että on monta tapaa olla perhe, jopa hyvä perhe. Että jokaisella on oma tapansa olla vanhempi. Ettei vanhempanakaan tarvi olla aina täydellinen. Että lapsi sopeutuu elämäänsä meidän perheessä, eikä meidän tarvi sopeuttaa elämäämme lapsen ympärille. Tietenkin elämänrytmi ja toimintatavat täytyy sovittaa lapsiperheeseen sopiviksi, mutta paljon otsikoissa olleeksi ”Prisma-perheeksi” ei tarvi ryhtyä. (Joskin Prisma on osoittautunut vauvatarvikkeiden suhteen erittäin hyväksi kaupaksi!) Nämä ovat tietysti ihan perusasioita, mutta aikakaudella, kun naisiin ja erityisesti äiteihin suuntautuu joka paikasta vaikeita ja usein ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, on niihin vaikea aidosti uskoa. Se on sääli, sillä en usko, että turhasta kritisoinnista seuraa monesti kenellekään mitään hyvää. Pikemminkin moni saattaisi olla parempi vanhempi, jos uskaltaisi toimia ja elää itselleen luontevimmalla tavalla.

Laskettuun aikaan on nyt reilu kuukausi. Samana päivänä tulee täyteen kaksi vuotta ja yksi päivä ensitapaamisestamme sekä yksi vuosi ja kaksi päivää keskenmenodiagnoosista. En olisi kumpanakaan hetkenä uskonut olevamme nyt tässä. Elämä olisi voinut kulkea niin moneen eri suuntaan. Kuka tietää, miten elämä olisi mennyt ilman tuota koulutusta kaksi vuotta sitten (johon minun ei alunperin pitänyt edes osallistua) tai jos hirveän määrän ahdistusta aiheuttanut raskaus ei olisi päättynyt jo aivan alussa.

Olen kiitollinen, että elämä on tuonut meidät juuri tänne.

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Syvällistä

Vauva konkretisoituu

Anoppini kävi eilen kahvilla ja vaihtamassa joululahjat (vietämme joulua tänä vuonna omien vanhempieni luona) ja totesi, että kylläpä alkaa vauvan tuleminen konkretisoitua, kun olohuoneessa on vaunut ja minunkin mahani on jo alkanut kunnolla kasvaa. Niinpä! Samaa aihetta sivusinkin jo viime postauksessa, mutta ajattelin, että aiheesta olisi sanottavaa ihan oman kirjoituksenkin verran. 

Kuten totesinkin, rakenneultraan eli viikolle 20+1 asti vauva oli aika hahmoton tyyppi, jonka periaatteessa tiesin hengailevan mahassani, mutta joka silti tuntui hieman joulupukilta – sellaiselta, josta sanotaan, että se on, mutta johon kukaan ei oikeasti usko. Jostain syystä tieto siitä, että vauvamme on poika, teki siitä paljon ihmismäisemmän ja konkreettisemman. Pystyi paremmin kuvittelemaan, miltä se näyttää, mistä se on ehkä kiinnostunut, miten elämä sen kanssa menee. Kuulostaa hirveän vanhanaikaiselta ajatukselta, että tyttölasten kanssa elämä menisi tietyllä tavalla ja poikalasten kanssa toisella, mutta lapsilla kuitenkin on varsinkin pienempänä usein aika stereotyyppisiä kiinnostuksen kohteita ja käytösmalleja. Ja, ikävä myöntää, olen ehkä siinä määrin länsimaiseen kulttuuriin kasvanut, että sukupuoli tuntuu aika keskeiseltä osalta ihmisen olemusta.

Aluksi mietin, miten ikinä tulen pärjäämään pojan kanssa. En jaksaisi jatkuvasti paimentaa, en sotaleikkejä enkä myöhemmin olla jatkuvasti kieltämässä ammuskelupelejä (anteeksi taas stereotypiat). En vain nähnyt itseäni pojan kanssa. Sitten mietin. Tytöillä on myös omat juttunsa, jota en jaksaisi: prinsessaleikit, ulkonäkökriisit ja ihmissuhdedraamat (alakoulussa opintoihin liittyvää harjoittelua tehneenä uskaltaisin yleistää, että nämä tulevat useimmille tytöille jo yllättävän nuorena). Sitä paitsi, jos poika tulee yhtään isäänsä, saattaa häntä enemmän kiinnostaa lukeminen kuin esimerkiksi ne sotaleikit. Ehkä vanhemmuuteen keskeisenä osana liittyykin se, että jaksaa sietää eri ikäkausiin liittyviä aikuisen näkökulmasta hölmöjä juttuja – ja ehkä jopa pitää ja iloitakin niistä. Lopulta olen oikeastaan aika iloinen, että meille tulee poika. Enkä vähiten sen takia, että tiedän pojan saavan isästään sellaisen roolimallin, jollaista riittävän monella pojalla ei ole.

Muutaman viikon sopeutumisajan jälkeen olen alkanut ajatella poikaamme taas lähinnä vain vauvana. Ehkä parempi niin, sillä onhan se aluksi ihan vain vauva, joka ei edes tajua olevansa oma erillinen yksilönsä. Liikkeiden tuntemisen myötä on myös alkanut tajuta, että siellä se ihan oikeasti on, eikä tämä ole vain laitekehittäjien ja terveydenhoitajien salajuoni. Ajatus oman mahan sisällä liikuskelevasta tyypistä tuntuu silti edelleen oudolta. Joskus olen miettinyt, kuinka hahmottomalta lapsen täytyy miehestä tuntua, kun hänellä ei ole edes sen vertaa konkreettista tuntumaa mahavauvaan kuin itsellä. Tosin hämmentävää kyllä, hänellä tuntuu olevan lapseen jo nyt paljon vahvempi side. (Tänäänkin esimerkiksi totesi, että ”se on niin söpö”, vaikka vain makoilin sohvalla eikä kuvaa ultrakuvaa lapsesta ollut mailla halmeilla :D)

Nyt, kun lapsi alkaa tuntua todelliselta, joutuu väkisinkin miettimään, että joskus se pitäisi saada mahasta myös ulos. Synnytys ei vielä jännitä, mutta en ihmettelisi, jos tilanne ehtisi vielä muuttua tässä viimeisten kymmenen viikon aikana. Samat vanhat pelot siitä, miten pienen vauvan kanssa pärjää, osaako sitä hoitaa, miten selviää väsymyksestä, jaksaako sille olla tarpeeksi hyvä vanhempi ja millainen se ylipäätään on, ovat myös alkaneet nostaa päätään. Saa nähdä, kuinka paljon nekin ehtivät tässä vielä kasvaa.

Perhe Raskaus ja synnytys